Uskoako vai ei uskoa, siinä pulma

Pentti Pesä 

20051224 Savon Sanomat

Uskoako vai ei uskoa, siinä pulma 

Teatteriohjaaja Pentti Pesän tienviittoja ovat humanismi, eksistentialismi ja jonkinlainen sosialismi. 
Kuopio

Hannu Reunamäki

Teatteriohjaaja Pentti Pesä epäröi vastatessaan kiusaajan kysymykseen: ”Onko Jumala olemassa?” 

– En tiedä. Tuskin. Tai voi olla.

Hänen uskonsa tienviitoja ovat olleet humanismi, eksistentialismi ja jonkinlainen sosialismi: humanismi koko länsimaisen sivistyksen ytimenä, eksistentialismi filosofiana, joka korostaa ihmisen olevan itse vastuussa teoistaan ja valinnoistaan, sosialismi yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ajavana aatteena.

– Kaikkien aatteiden yksinkertaistaminen on pahasta, niihin kuuluu myös uskonto, Pesä toteaa.

– Uskon uskontoon ja siihen, että kristinusko on lohdullinen ja hyödyllinen. Via dolorosassa oleellista on usko armoon ja ylösnousemukseen, siihen, että maallisen elämän jatkeena on jotain muuta, Pesä viittaa kirjoittamaansa ja ohjaamaansa kärsimysnäytelmään, jota ensi pääsiäisen seutuun esitetään Kuopion Piispanpuistossa kolmatta vuottaan.

– Ja vuorisaarna on niin hyvää elämänohjetta kuin olla ja voi, Pesä vakuuttuu, mutta ei hyväksy esimerkiksi sellaista calvinismia, jonka mukaan maallinen menestys on Jumalan antama lahja uskovalle.
 

Olis voinut tulla pappikin


– Olis musta voinut tulla pappikin, Pesä innostuu kertomasta, jonka mukaan hän oli alta kouluikäisenä lukenut tikarappusilta Raamattua muille Sturenkadun lapsille Helsingissä. Hän ei ollut kahta vuottakaan, kun tunsi jo kirjaimet: siitä tehtiin ihan juttukin Hesariin. Ennen koulua saatu oma kirjastokortti oli kovassa käytössä.

Lukemisen myötä Pesästä tuli kahden herran palvelija, kirjoittamisen ja teatterin. Ammatillinen pääpaino on ollut teatterissa: viimeinen virkaohjaus ennen eläkkeelle jääntiä oli marraskuun puolivälissä Kuopion kaupunginteatterissa ensi-iltansa saanut Eedenistä itään, jonka Pesä itse myös oli kirjoittanut näytelmän muotoon Steinbeckin romaanista.

– Luulen, että ohjauksia on kertynyt kolmisen sataa, Pesä arvioi, koska ei ole tarkkaa lukua pitänyt.

Näytelmä, joka ohjaaminen Pentti Pesältä on jäänyt neljänkymmenen vuoden ammattiteatteriuran aikana haaveeksi, on Peter Schafferin Kuninkaallinen auringonmetsästys (The Royal Hunt of the Sun, 1964). Hän oli nähnyt sen 1960-luvun puolivälissä tuoreeltaan Englannissa kiertäessään teatterikoululaisena Eurooppaa. 

Näytelmä kertoo espanjalaisvalloittaja Francisco Pizarron ja intiaanipäällikkö Atahualpan kohtaamisesta, joka päättyi inkavaltakunnan tuhoamiseen. Vastakkain on myös kaksi uskontoa: kristillisyys ja auringonjumalan palvonta.

– Schaffer on kirjoittanut muitakin loistavia näytelmiä kuin Amadeuksen, Pesä muistuttaa suomeksi toistaiseksi esittämättä jääneestä kirjailijan varhaistuotantoon kuuluneesta näytelmästä.
 

Nuorempana oli räväkämpi

Kuninkaallisen auringonmetsästyksen nuoreen mieheen tekemässä vaikutuksessa oli Pesän arvelun mukaan sitäkin, että silloin oli vastaanottavaisempi eikä hyviä esityksiä ollut kovin monta ehtinyt edes nähdä.

– Olihan se Laurence Olivierin Othello silloin suuri elämys ja Marcel Marceau ensi kertaa nähtynä ihan huikea. Eivät ne ehkä enää vaikuttaisi samalla tavalla, Pesä aprikoi.

– Kirjoissa on sama: yhä vähemmän tulee vastaan sellaisia teoksia, jotka koskettavat, Pesä sai mielihyväkseen syyskuussa arvosteltavakseen Bo Carpelanin uutuusteoksen Kesän varjot, joka nyt sitten saikin Finlandia-palkinnon.

– Jos itseään ja tekemisiään miettii, niin luultavasti sitä oli nuorempana räväkämpi ja teki jutut suoraviivaisemmin valmiiksi. Nyt laatii tarkat harjoitussuunnitelmat ja yrittää saada näytelmästä enemmän eri tasoja näkyviin, Pesä toteaa muttei sano, ovatko ohjaukset tulleet siitä sen paremmiksi tai huonommiksi.
 

Tekemistä riittää hakemattakin


Kun teatteritöiltä on joutanut, Pesä on tottunut siihen, että kirjoittamista aina riittää. Hän väänsi aikoinaan toista sataa Jerry Cottonia ja kymmenittäin jaksoja Finnwest-, Palmu-, Lääkäri- ja Linna-sarjoihin.

Omalla nimellään hän on kirjoittanut näytelmien lisäksi dekkareita ja lastenkirjoja.

– Keskeneräisiä käsikirjoituksia on paljonkin, jospa nyt olisi aikaa viimeistellä ja lopetella niitä, Pesä toteaa. 

Eikä teatterin tekeminen toki jää: Via dolorosan jälkeen on tiedossa harrastajateatteriohjauksia Taivalkoskella, Vehmersalmella ja Iisalmessa.

– Sitä on iät ajat ottanut tehdäkseen mitä on tarjottu ja kohdalle on sattunut. Enkä nytkään suunnittele elämää sen kummemmin eteenpäin. 

Eedenistä itään -näytelmän seuraavat esitykset ovat Kuopion kaupunginteatterissa to 29.12. klo 19 ja la 7.1. klo 19.

Via dolorosa -kärsimysnäytelmää esitetään Piispanpuistossa Kuopiossa 7.-17.4. 2006 joka päivä klo 21. 
 
 
 

Isompi kuva 
Ohjaaja Pentti Pesän ajatukset ovat nyt Via dolorosassa, jota esitetään Piispanpuistoon rakennettavalla ulkoilmanäyttämöllä Kuopiossa. Kuva: Lassi Sivonen
 

 

Teatteri ja uskonto ovat samalla etiikan asialla 

 Hannu Reunamäki

– Vahva arvojen pohdinta on mukana nykynäytelmässä melkein kauttaaltaan. Ei niin, että sanottaisiin mikä on oikein ja mikä väärin, vaan katsoja voi itse ottaa kantaa asioihin ja puntaroida niiden oikeudellisuutta, Helsingin yliopiston taiteen tutkimuksen laitoksen professori Pirkko Koski tulkitsee aikamme teatteria, jossa on tilaa jopa tunnustukselliselle kristillisyydelle.

– Suomalaisen yhteiskunnan arvot ovat vahvasti sidoksissa luterilaiseen uskontoon ja varmaan niillekin, jotka eivät ole kirkon jäseniä ne ovat aika pitkälle samat, Koski toteaa. 

Siinä missä 1970-luvun poliittinen teatteri tarjosi valmiita vastauksia ja yhden aatteellisen ratkaisumallin, yksilöllisyyden ajassa korostuu etsintä ja etiikka, joka toteutuu henkilökohtaisten ratkaisujen kautta.

– Ominaista tämän hetken yhteiskunnallisuudelle teatterissa on, että se ei useinkaan ota kantaa, vaan näyttää maailman sellaisena kuin se on ja asettaa sitä kautta katsojan kasvokkain moraalisten ja eettisten arvojen kanssa. Sinänsä tämä ei ole kristinuskon yksinoikeus, Koski huomauttaa.

Omatunto kolkuttaa

Vahvimmin nykydraamasta nousee Kosken havainnon mukaan esiin jonkinlainen rehellisyyden vaatimus, joka lähtee näytelmähenkilön sisimmän paljastamisesta ja omantunnon kysymyksistä:

– Teatterin antama opetus ei ole sitä, että pitäisi käyttäytyä niin tai näin, vaan että on on kuunneltava omaatuntoa ja että elämä on jatkuvaa valintaa. Sääntöjen asettamisen sijaan ihmisiä pyydetään olemaan valveutuneita ja eettisiä.

Viime vuosina uskonnolliset teemat ovat olleet vahvasti esillä esimerkiksi Kristian Smedsin töissä ja uskoa käsittelee muun muassa Kari Hotakainen tänä syksynä KOM-teatterissa kantaesitetyssä Punahukassa. Ari-Pekka Lahden Sydänmaa Helsingin kaupunginteatterissa on myös tulkittavissa ”kilvoittelunäytelmäksi”, joka tarjoaa lohdun sitä kautta, että Jumalan edessä kaikki ovat yhdenvertaisia.

– Kilvoittelu on länsimaisessa teatterissa läpikulkeva teema, joka on nähtävissä jo keskiajan kirkkonäytelmissä. Jos ajatellaan teatteria sinänsä, se edellyttää tiettyä draamallista konfliktia, joka voi rakentua myös suhteesta uskoon ja uskomiseen kuten useissa pappisnäytelmissä, Koski mainitsee esimerkkinä muun muassa August Strindbergin Mestari Olavin, jossa päähenkilö joutuu omantunnon ristiriitaan ajan poliittisten vaatimusten kanssa. 

Kotimaisia esimerkkejä hengenmiesten kilvoittelua kuvaavista näytelmistä ovat muun muassa Lauri Kokkosen Viimeiset kiusaukset ja Heikki Ylikankaan Kolmekymmentä hopearahaa.

Ihmisen osa on traaginen

– Kyllä uskontoa on aika paljon teatterissa käsitelty. Esimerkiksi Minna Canth asettuu Papin perheessä yksipuolista ja inhimillisyyden unohtanutta kirkollisuutta vastaan. Siinä pappi-isä edustaa pikemminkin ahdashenkistä uskonnollista suuntausta kuin uskontoa sinänsä, Koski toteaa.

– Minna Canthin kirkonvastaisuus ei varmaan ollut uskonnonvastaisuutta, vaan menee enempi politiikan puolelle. Jos ajattelen esimerkiksi Anna-Liisaa, näen kuvauksen päähenkilön uskonnollisesta heräämisestä perustuvan kirjailijan omaan vakaumukseen ja olevan hyvin luterilainen siinä, että syntien tunnustaminen ja sovittaminen johtaa anteeksiantoon, Koski toteaa.

Näin se on myös perinteisesti näyttämöllä tulkittu, mutta voidaan tulkita myös toisin:

– Mikko Roihan muutama vuosi sitten Vaasassa ohjaaman esityksen loppuratkaisu oli jossain mielessä jopa uskonnon vastainen. Siinä osoitetaan Anna-Liisan traagisuus, mutta hänen teolleen (lapsenmurha) ei ole sovitusta olemassa. Katharsis joka siinä syntyy, on että näkee ihmisen osan vaikeuden.

Taide sisältää moraalikoodin

Kosken mukaan taiteen sisältämä ”moraalikoodi” on näyttäytynyt teatterissa eettisyytenä niin antiikissa kuin myöhemmin koko teatterihistorian saatossa, vaikka sitä ei aina välttämättä tarvitsekaan ymmärtää uskonnon kautta.

– Yksi piirre jo antiikin tragedioissa on, että niissä tuodaan esille inhimillisten voimien riittämättömyys. Siinä mielessä voidaan sanoa, että ne ovat ”uskonnollisia” myös kristillisestä näkökulmasta, Koski viittaa länsimaisen teatterin syntyjuuriin.

Siitä huolimatta millään muulla taidemuodolla kuin teatterilla ei ole niin vahvaa synnin leimaa.

– Siinä on selvä ristiriita kun ajattelee, että teatteri tuo hyvin konkreettisesti näkyviin inhimillisen kilvoittelun ja on ehkä enemmän kuin muut taiteet käsitellyt etiikan ja moraalin kysymyksiä, Koski toteaa. 

Tässä mielessä teatteri ja uskonto ovat samalla asialla.

Kiinnostus uskonnollisiin pohdintoihin saattaa Pirkko Kosken mielestä peräytyä siihenkin, että kun sosialismin tilalle ei ole ollut tarjolla ihmisen vallassa olevaa järjestelmää, joka tarjoaisi pelastusta, sitä etsitään vanhasta kunnon kristinuskosta. 
 
 
 
 

Isompi kuva 
Lauri Kokkosen näytelmä ”Viimeiset kiusaukset” käsittelee hengellisen kutsumuksen ja maallisten velvollisuuksien välistä ristiriitaa. Joensuun kaupunginteatterin esityksessä 1997 Paavo Ruotsalaista näytteli Seppo Timonen (edessä), takana körttikuoroon kuulunut Jan Nyqvist. 
Kuva: Joensuun kaupunginteatteri / Pasi Mäkinen
 

 

Asko Korpela 20051226 (20051226) o SP-osoite o AJK kotisivu