Moring Kirsikka 
Ismo Kallio pankinjohtajana

Hänet on virallistettu Suomen mallieläkeläiseksi. Reko Lundánin näytelmässä Ihmisiä hyvinvointivaltiossa hän näyttelee Ismo Kalliota, 67-vuotiasta eläkeläistä, joka on aina vain alan töissä. Paitsi, että viime viikolla, kun vastanäyttelijän piti sanoa repliikkiin kirjoitettu 67, hän sanoikin Kallion kauhuksi 68. Ja samalla hetkellä orkesteri alkoi soittaa Paljon onnea vaan. Ismo Kallio on syntynyt Suomen Turussa 16. joulukuuta 1935. Suomen markan viimeistä pariakymmentä myrskyistä vuotta sinne tänne keinuttavassa talouspoliittisessa revyyssä tupa on täysi illasta toiseen, eikä vähiten neljää eri roolia näyttelevän Ismo Kallion ansiosta. "Markka plutis sitte yhtämittaa neljä vuotta", sanoo Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto hiukan Kalliota muistuttavalla äänellä, kun markka on laskettu kellumaan Mikkihiiri merihädässä -sävelmin. Ja yleisö on tukehtua nauruunsa. 

Esityksen kulisseissa Kalliolla on pieni peilipöytä ja korillinen peruukkeja, joita hän käy pikaisesti vaihtamassa muuttuen pankinjohtaja Rolf Kullbergista Matti Ali-Melkkiläksi ja Jaakko Lassilaksi. Manuun ei tarvita peruukkia, vähän väriä kulmiin vain. "Mutta vaikeinta on näytellä Ismo Kalliota", Kallio huokaisee. Hänen tehtävänsä on taukovoimisteluttaa yleisöä "oman aamujumppansa" mukaisesti. Näytelmän idean mukaan yleisö on jumpan lopuksi saatava kyykytettyä, ja ihme ja kumma, se onnistuu joka kerran. "Sinne ne vain ahtautuu joka ilta penkkien väliin." "Vaikeinta ihmisille on ottaa toisiaan kädestä. Se menee tosi hitaasti, mutta kun sanon, että antaa mennä vain, se tekee hyvää hartioille, niin johan toimii." Roolihahmojaan näyttelijä sanoo etsineensä katsoen ja kuunnelleen vanhoja tv- ja radionauhoja tai lukien heidän puheitaan. Kallio oppi, miten Kullbergilla oli aina opettajan sormi pystyssä, ja hän puhui erinomaisen huoliteltua suomea. Ali-Melkkilän Kallio tunsi jo koulusta, Turun Lyseosta. 

Peruukkeja vaihtaen, tuosta vain, eivät roolit kuitenkaan synny. Eivät koskaan, edes 46-vuotisen ammattilaisuran jälkeen. Ennen esityksiä tarvitaan punnerruksia, keskittymistä, tunnetilan etsimistä. "Jotkut menee mustiin verhoihin pimeään ja hokee jotain mantraa, mutta minulle on tärkeintä nähdä koko ryhmä tekniikkaa myöten siinä kasassa ennen esitystä." Kallio sanoo nykyään tulevansa myös hyvin ajoissa teatteriin saadakseen keskittyä, olla hetken "rauhassa itsensä kanssa". "Joskus nuorena sitä tuli toisella soitolla teatteriin, meni vaan sisään ja valloitti. . . " "Enkä enää lähde näyttämön sivusta minnekään, vaikka olisi millainen tauko, en suurin surminkaan." Hän pelkää näet myöhästyvänsä tai vaikka eksyvänsä. 

Hän on vanhanaikainen näyttelijä, jolle työryhmä, sen henki ja keskinäinen luottamus ovat kaikki kaikessa. "On onnekasta saada nyt jo kolmatta kertaa näytellä Reko Lundánin ohjauksessa ja samojen ihmisten kanssa." Ihmisiä hyvinvointivaltiossa -esitystä edelsi Anton Tshehovin Lokki ja Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla. Myös Henrik Ibsenin Nukkekodissa oli samoja työtovereita. "Reko on sitä paitsi ohjaaja, joka huoltaa esityksiään." Kalliolle merkitsee paljon, että ohjaaja käy silloin tällöin katsomassa esityksen, ja antaa palautetta – vaikka tiukkaakin. Roikkumaan ei kuitenkaan pitäisi jäädä. "Jack Witikka kerran sanoi, että ensi-illasta alkaa ohjaajan surutyö. On osattava luovuttaa, vaikka se on kuinka vaikeaa." 

Vastanäyttelijä on Kalliolle hyvin tärkeä. "Hyvä vastanäyttelijä on korvaamaton, aarre!" Yksi heistä on ollut Tiina Rinne, jonka kanssa Ismo Kallio on näytellyt koko ikänsä sekä Turussa että Helsingissä. Heidän yhteistyönsä alkoi 1957, Turun Kaupunginteatterin syyskauden avajaisissa. Pari vuotta aikaisemmin taloon tullut Rinne kaappasi vasta teatterikoulusta valmistunutta Kalliota kädestä. "Se sano, että tuu mun viereen istumaan, niin päästään yhdessä kuvaan. Ne kuvaa aina uusia", Kallio vieläkin muistaa. Ja siitä alkaen he näyttelivät yhdessä musikaalit, tragediat, komediat ja kaiken siltä väliltä. Kerran Kallion vaimo Leena epäilikin katsojien luulevan, ettei teatterissa muita näyttelijöitä olekaan. 

Jokaisella esityksellä ja jokaisella illalla on erityinen oma virityksensä. Kahta samanlaista ei ole, eikä tule. Siksi kai teatteri ei koskaan kuole. "Joskus savuttaa, joskus roihuaa. Näyttelijäryhmän ja yleisön välisistä kemioista leviää erilaisia tunteita, vaikkei siitä hutista." Kallio siteeraa Tuntemattoman sotilaan tuttua turkulais-Hietasta: "En usko mihenkä ylenluonnollisse." Jotain maagista näyttämön ja katsomon välillä silti on, sellaista, mitä ei voi määritellä. Yleisölle tätä työtä Kallion mukaan tehdään, eikä ole samantekevää miten. Sairastua ei saa. Hän kertoo kerran olleensa Helsingin Kaupunginteatterissa 450 kertaa menneen Viulunsoittaja katolla -esityksessä niin kovassa kuumeessa, että esitys piti peruuttaa. Liikkeellä oli epidemia, ja kuusi muutakin näyttelijää kuumeili. "Opettajamme Wilho Ilmari sanoikin aina, ettei näyttelijä saa sairastua, korkeintaan kuolla, ja silloinkin on pyrittävä ilmoittamaan puolitoista viikkoa etukäteen." 

Hienoa työssä on hänen mukaansa, että on saanut rooleissaan elää niin monta elämää. Erilaisiin rooleihin meneminen on aina tarkoittanut sen ihmisen taustojen selvittämistä ja tutkimista, kohtaloihin eläytymistä. Pyynikin kesäteatterissa Artturi Järviluoman Pohjalaisten Antista alkoi ammattiura, eikä roolilistalle näy loppua. Joskus rooli kulkee mukana pitkään ja tiukasti, kuten Kissa kuumalla katolla -näytelmän Big Daddy, joka tallusti Kallion tiiviinä varjona. "Hain ja hain, eikä mitään tahtonut löytyä. Ensi-illan jälkeenkin oli jatkuva paini roolin kanssa, kaikki 111 esityskertaa. Koko ajan halusi mennä eteenpäin ja olla parempi siinä." "Vielä en ole kuitenkaan siinä pisteessä kuin aikoinaan Axel Ahlberg, jonka eläkeläisenä nähtiin Hangossa tulevan lounaalle aina erilaisessa rooliasussa." 

Monet vaihtuvat roolit vievät miehen mennessään, mutta joskus tulee äkkinäinen pysähdyksen paikka. "Kuka minä sitten olen? Mikä se minun oma elämäni on?" Kallio huomaa ihmettelevänsä. Kun hän katsoo itseään televisiosta, ei hän meinaa kuvista itseään tunnistaa. "En kyllä pysty aidosti itseäni ihailemaan. Näyttää aina, ettei mitään jäänyt siitä, mitä tarkoitin." "Pahinta on radio. Ei voi uskoa, että tuo on minun ääneni", Kallio vaikeroi kaikkien vuosikymmenien jälkeenkin. "Teatterissa on se hyvä puoli, ettei näe itseään!" Ja vaikka eläkkeellä onkin, on hänellä jäljellä "aivan hirveät työhalut". "Takarajaa en ole näyttelemiselle pannut!" Tulevista hän tietää ainakin, että laulaa ensi kesänä Turussa, Samppalinnan kesäteatterissa Kiss Me Kate -musikaalissa Tommi Auvisen ohjauksessa. Tekemättömiä rooleja ei Kalliolla taida olla. "Haluaisin kuitenkin vielä joskus palata teatterin juurille, johonkin antiikin tragediaan, Sofokles tai Euripides kiinnostavat tällä iällä." 

Tänään hän keskittyy yhteen vaikeimmista rooleistaan. Hänen kotiinsa kokoontuu kuusi lastenlasta, eivätkä he saa missään nimessä tunnistaa Joulupukkia! "Varusteet ovat viimeisen päälle täydelliset. Rilleiksi kyllä lainasin Jaakko Lassila -lasit, mutta älä pane sitä lehteen." Kerran hänelle jo oli käydä vanhanaikaiset. Kun pukki kolisteli eteisessä, kolmivuotias juoksi vastaan: "Ai hei, sä tulit! Kuulostit muuten ihan meidän isoisältä." Pukin ääni madaltui välittömästi pari pykälää. Entä mikä on Ismo Kallion joulusanoma? "Mun joulusaarna on kuule lyhyt." Hetken pohdittuaan, hän lausuu koruttoman tyhjentävästi unkarilaisen Sándor Petöfin runon. "Maa, mitä söit, kun janoot ainiaan? Juot kyyneleitä, verta virtanaan." 

Lisää aiheesta: Ismo Kallio monena 

KIRSIKKA MORING / Helsingin Sanomat kirsikka.moring@sanoma.fi