VirtualMoring-20000523 

Suuresti ihailemallani teatterikriitikko Kirsikka Moringilla on taito avata katsojan silmät näkemään sellaista, mitä tämä ei muuten näkisi. Kirsikka Moringin arvioinneista näkee, että hän rakastaa teatteria jopa niin, että ensi näkemältä hänen kritiikkinsä näyttää pelkästään teatterin ylistykseltä. Sitä se onkin, mutta hän osaa laittaa mukaan kipakkaakin arvostelua. Sen vain joutuu lukemaan useimmiten rivien välistä. On kuin kissa olisi kätkenyt kyntensä samettitassuihin. Luulen, että kritiikin kohteetkin ovat paremminkin kiitollisia ja huojentuneita kuin tuohtuneita.
Aikaisemmin, silloin kun aloin kirjoitella omia arviointejani, vältin lukemasta 'opettajan' arviointeja peläten, etten sitten pysty itsenäisesti tekemään omaani. Nyttemmin ilman muuta luen ja katson että hyöty hänen silmiä avaavasta johdatuksestaan on monin verroin suurempi kuin haitta oman näkemyksen menettämisestä. Enkä suinkaan aina ole samaa mieltä Kirsikka Moringin kanssa, mutta sitähän ei kasvatiksi tunnustautuminen mitenkään edellytäkään. 
Olen pitemmän aikaa ikäänkuin hakenut tilaisuutta julkisesti ja avoimesti tunnustautua Kirsikka Moringin kasvattaman teatteriyleisön edustajaksi. Nyt sellainen tuli, kun moskovalainen teatteriseurue esitti klassikoita Aleksanterin teatterissa. Ei ollut mahdollisuutta lukea Kirsikka Moringin arviointia, kun itse näin Idiotin vain päivää myöhemmin ja Tavallisen tarinan samalla kertaa. Seuraavassa 'virtuaalikeskustelussa' Kirsikka Moringin repliikit ovat hänen kirjoituksestaan Helsingin Sanomissa 20000520.
 
KM Olinko todella Helsingin Aleksanterin teatterissa? Vai ulkomailla, Pietarissa tai Moskovassa?
Aleksanterin teatteri palasi viikoksi juurilleen, 120 vuoden taakse, jolloin teatterissa kävivät Helsingin venäläiset katsomassa Venäjältä tulleita vierailuja.
Oli kuin olisi siirtynyt aikakoneella historiaan. 
Moskovalainen Oleg Tabakovin studio veti katsomot täyteen, ja kolmen eri näytelmän esityssarja oli joko kokonaan tai lähes loppuunmyyty. 
Suomea ei teatterin käytävillä kuitenkaan kuullut.
Helsingin seudun yhä kasvava venäläisväestö otti vierailut suurisydämisesti omikseen, huusi seisaaltaan bravota rakastamalleen Oleg Tabakoville ja hänen nuorille näyttelijöilleen. 
 
AJK Kyllä, todellakin tämä oli tunnelma. Sitä vielä täydentävät aulan vanhat julisteet vuosisadan alusta ennen vallankumousta. Ne ovat venäjänkielisiä, vanhalla hieman nykyisestä poikkeavalla kirjaimistolla kirjoitetut. Mutta sisältö on hämmästyttävän 'nykyaikainen', mikä tietysti vain todistaa, että teatteri on vanha asia. Telefonilla sai silloinkin jo liput tilata ja yleiseen myyntiin menivät, ellei lunastettu tuntia ennen näytännön alkua. Taiteilijoita kehuttiin kuitenkin avoimemmin kuin nyt.
Vahvistan myös sen, ettei suomea juuri kuulunut. Sen sijaan bravo seisaaltaan jäi minulta kokematta, sillä Kirsikka Moring oli edellisessä, minä jälkimmäisessä Idiotin esityksessä. Seisomaan kyllä noustiin nytkin, mutta tunnelma oli jotenkin hartaan tuntuinen ja taputukset ikäänkuin kunnioitusta paremminkin kuin innostusta ilmaisevia.
KM Kokemus oli suorastaan eksoottinen. Siinä istun ja katson lähes nelituntista sovitusta F.M. Dostojevskin Idiootista ymmärtäen vähän tai välillä en mitään, mutta ihmiset ympärilläni nauravat, huokailevat, elävät mukana.
Periaatteessa suomalaisia katsojia varten esityksessä kulki tekstitys, mutta jostain syystä käännös oli eri kuin näyttämöllä esitetty versio. Teksti jämähti paikoilleen pitkiksi ajoiksi, ja kun se jatkoi kulkuaan, meni esitys jo aivan muualla.
Siinäpä hikoilen, yritän katsoa näyttelijöitä. lukea sekoilevaa tekstinauhaa, ja vieläpä kuunnella, mitä näyttämöllä puhutaan, kuka puhuu ja mistä. Ei onnistunut. 
 
AJK Tekstitystä minäkin ihmettelin, mutta - siis onneksi - istuin kolmannessa rivissä eli melkein tekstityksen alla, joten sen katsominen oli vaikeata, mikä siis tässä tapauksessa oli pelkästään hyvä asia. Ihmettelin sitäkin, että mitä mahtaa näytelmän seuraamisesta tulla, jos koko ajan on myös tekstiä luettava. Näytelmä on vähän eri asia kuin ooppera, jossa teksti etenee ehkä vain puolella nopeudella näytelmään verrattuna. Siinä ehtii, näytelmässä ei sitten jää aikaa katsomiseen.
KM Aleksandr Marinin sovitus ja ohjaus on hyvin tekstipainotteinen. Dostojevskin 700-sivuisen romaanin läpijuoksutus. Se on uskollinen alkuteokselle, kertoo asiat kronologisessa järjestyksessä ja etenee romaanin logiikan mukaan.
Esitys tuntuu vähän vanhahtavalta, sillä viime vuosina on ollut tarjolla niin oivaltavia ja palavia Idiootti-sovituksia.
Mieleen nousee esimerkiksi Kama Ginkasin ruotsinkielisten näyttelijäoppilaiden kanssa tekemä katkelma tai Andrzej Wajdan kahden miehen sovitus. Myös Ryhmäteatterin parin vuoden takainen Idiootti tuntuu nyt hyvin omaperäiseltä ja eläytyvältä.
AJK En ollut lukenut tätä Kirsikka Moringin arviota, ennen kuin kirjoitin omani. Itse aloitin näin:
"Vaikka oikeastaan jotenkin tasapaksulta esitys vaikutti. Ikäänkuin olisi päätetty, että luetaanpa hyvä kirja ääneen niin että siitä saa myös selvän ja lauseet ja tapahtumat alkavat elää. Varsinainen näyttämödramatiikka, temppu-, entrée- ja exitdramatiikka  oli tässä esityksessä varsin vähäistä." 
Ginkasin ja Wajdan tekemiä en ole nähnyt, mutta Ryhmäteatterin kyllä, samoin pari vuotta sitten ranskalaisen teatteri(koulu)seurueen esityksen ja ihan samaa mieltä olen: nyt nähty oli vähäeleisin. 
KM Tabakovin studion vahvuus on sen näyttelijöissä. He ovat säteilevän taitavia. ajatuksen notkeita välittäjiä ja persoonallisia nuoria, kuten Vitali Jegorovin hyvyyttä sadan metrin päähänkin säteilevä Myshkin ja häneen rakastuneet Aglaja, Kaij Kajol ja Nastasia, Marina Udina.
 
AJK Siitä olemme yhtä mieltä, että näyttelijöiden varassa oli esitys. Minä ihastuin ylen kovasti Jepantshinin tyttäriin, mutta Nastasja Filippovna jäi etäiseksi ja Jegorovin hyvyys säteili minun kohdallani yli äyräiden 

"Alkoi vähän tuntua, että ollaan menettämässä Myshkinin missio: olla 'tavalliselle' ihmiselle peili, jota katsomalla näkee ylimääräiset ja turhat piirteet itsessään. Itse asiassa tämä Myshkin alkoi todella tuntua idiootilta, mitä kirjan Myshkin ei tee vaan on lähempänä ikäänkuin 'pyhää yksinkertaisuutta'. Tämäkin Myshkin osasi sanoissaan asettua vastapuolen sisälle itseäänkin vastaan - inhimillisesti ajatellen [kilpakosijan puolelle rakkausasioissa jne.], mutta ulkoisen olemuksen sävyt eivät mielestäni olleet täysin sopusoinnussa sanotun sanan kanssa." 

Vai onko Kirsikka Moringilla juuri tässä myös taitavasti piilotettu pieni kissankynsi? Sillä sata metriä menee sentään kauas yli katsomon, totisesti 'yli hilseen'. 

KM Nuorten näyttelijöiden työtä ihaillen katson myös studion toista esitystä, Viktor Rozovin klassikkosovitusta Ivan Gontsharovin Tavallisesta tarinasta. Nyt tekstityslaitekin suostuu ainakin ajoittain ymmärtämään näyttämön menoa. 1800-luvun epookkiin taitavasti tehty esitys on teatterikieleltään tyylikäs, yhtenäinen ja koruton, mutta näytelijänilmaisussaan tavattoman hiottu ja tarkka.
Oleg Tabakov on ohjannut esityksen ja näyttelee myös sen toista pääroolia. nuorta sukulaispoikaansa elämän ja rakkauden saloihin kouluttavaa tehtailijaa.
 
AJK Tässä nyt on sellaista asiaa, johon eivät oppimattoman eväät riitä: arvioimaan osumista epookkiin ja teatterikielen tyylikkyyttä ja ilmaisun hiutuneisuutta ja tarkkuutta. Mutta, totta vie! näin jäljestäpäinkin luettuna silmät aukeavat ja mieleen muistuu tämän näytelmän asettuminen epookkiin, vaikken siihen katsoessani huomiota juuri kiinnittänytkään. Ei ollut kulisseina mitä hyvänsä roinaa eikä oltu jätetty toimintaympäristöä katsojaparan mielikuvituksella tuotettavaksi. Ja palvelijat palvelivat ja tyylikkäästi ja pysyivät rooleissaan eivätkä varastaneet pääosia.
Viimeisen sanan haluan ehdottomasti antaa Kirsikka Moringille. Se mitä hän tässä sanoo on mielestäni tyypillistä hänelle ja mitä parhaiten vahvistaa sen mitä hänestä 'esipuheessa' sanon. 
KM Jevgeni Mironovin maalaispoika oppii Pietarin tavoille.
Näytelmä on hyvin ajankohtainen ja samalla ikuinen tarina nuoren entusiastin, elämännälkäisen romantikon kasvamisesta kyyniseen realismiin. Se on surullinen ja samalla koominen kertomus unelmien tuhoutumisesta.
Jevgeni Mironov tulkitsee nuorukaisensa sydämen tuskaa niin hurmioituneella paatoksella, että siihen on pakko uskoa ja suorastaan samastua. Tabakov itse näyttelee suoraan, katsomon sydämeen.
Kyllä, hän on venäläisten; lemmikki myös Helsingissä.

Asko Korpela 20000523 (20000523) o o AJK kotisivu o Teatterisivu