Paavo Ruotsalainen 

Taiteellisiin ansioihin en puutu – niiden esille tuomisesta ovat jo monet minua suuremmat asiantuntijat kiitettävästi pitäneet huolen.

Mutta mutta… Paavo Ruotsalaisen persoonaan liittyen Askon arvioinnissa oli sen verran suoranaisia virheellisyyksiä, että niihin en malta olla puuttumatta – virtaahan suonissani aimo annos körttiverta! 

Paavon ahdistus ja elämäntuska eivät todellakaan kummunneet ”yhdestä ainoasta seppä Högmanilta kuullusta lauseesta”. Päinvastoin, juuri seppä Högman ja hänen kuuluisat sanansa auttoivat Paavoa tämän sielunhädässä ja hän saattoi lähteä kotimatkalle keventynein mielin.

Toki uskon kamppailu jatkui vielä sepällä käynnin jälkeenkin – Paavo Ruotsalainen oli koko elämänsä ajan ristiriitojen repimä mies. Mutta eipä ollut Paavo ainoa lajissaan, joskin varmaan ainoa maailmalla tunnetuksi tullut suomalainen, jonka "sisäinen kilvoittelu saa ... yleisinhimillistä, jopa yleismaailmallista ulottuvuutta. Ei tarvitse ymmärtää suomen kieltä aistiakseen, että itsensä kanssa kilvoitteleva, heikkoutensa tunnustava Paavo löytyy meistä kaikista, että ympäristö ahdistaa erilaisia ihmisiä kaikkialla, että apua antava seppä pitäisi olla jokaisella... " 
(Tero Pekka Henellin tekstiä ohjelmalehtisestä)

Itse kyllä vähän epäilen löytääkö monikaan egonpaisumusta poteva nykyajan "sisäinen sankari" itsestään tuota sisäistä paavoa. Nykyisinhän ihmisyyteen väistämättä kuuluvat heikkous, hauraus ja haavoittuvuus ovat vikoja, joista on päästävä mitä pikimmin eroon. Ja  kovin monet tuntuvat päässeenkin. He tietävät kaiken, ovat varmoja kaikesta, eivät kysele, koska ovat jo "kylläisiä". Itse olen janon riivaama ja tunnistan paavoissa kaltaiseni. Onneksi seppiä löytyy. Ja muita janoisia.

Fanaatikon epiteetti  Paavo Ruotsalaisen yhteydessä tuntuu minusta kovin oudolta. Tosin hän olisi tässä hyvässä seurassa, sillä esim. viime vuosisadan eksistenssifilosofian keskushahmoa Søren Kierkegaardia jotkut pitivät kiihkouskovaisena, vaikka hän itse luonnehti itseään ”kristinuskon onnettomaksi rakastajaksi”. Joka tapauksessa 1800-luvulla eläneen leimaaminen fanaatikoksi nykyajan  kriteereistä käsin on vähintäänkin kyseenalaista.  

”Perhepinnari” Paavo sen sijaan totisesti oli – niin oman aikansa kuin nykyajankin kriteerein! Hyvässä seurassa hän kyllä tässäkin on. Ihan lyhyt ei olisi se luettelo, joka kirjoitettaisiin historian asialleen antautuneiden suurmiesten synneistä tässä(kin) suhteessa. Moniin muihinkin kuin Paavoon pätenee, mitä Tapani Ruokanen kirjoittaa ansiokkaassa  kirjassaan Paavo Ruotsalaisesta: ”Hänellä oli aarteensa sellaisissa aumoissa, joista ei otettaisi lapsille leipää.” (auma, yl. pitkulainen, ylöspäin supistuva juurikkaiden, turpeen ja kompostin säilytyskeko; joskus pyöreähkö, tyvestä ylöspäin levenevä ja huipusta supistuva leikatun viljan ja olkien säilytyskeko. CD-Fakta) Sen sijaan ne nykyajan perhepinnarit, joiden toiminnan ainoa motiivi tuntuu olevan kilpailussa menestyminen ja  oman varallisuuden kartuttaminen, pystyvät kyllä tarjoamaan lapsilleen yltäkylläisen leivän, mutta sen muun annin kanssa saattaa olla vähän niin ja näin. 

Autenttinen sanan varsinaisessa merkityksessä Viimeiset kiusaukset-ooppera ei ole. Oopperan sisältö ovat Paavon kuvitellut kuolinhoureet – tietenkin perustana on se mitä Paavo Ruotsalaisen elämästä ja kuolemasta tiedetään. Mutta miksi taideteoksen pitäisi olla ”autenttinen”? Taideteos on taideteos, dokumentti on dokumentti. Taiteen tehtävä ei ole jäljitellä todellisuutta. Silti  taide parhaimmillaan on TOTTA. Se kertoo meille meistä, mutta ei valokuvan tavoin. Se antaa meidät ilmi, paljastaa salatuimmatkin sopukkamme, nekin, joiden olemassaolosta emme halua olla tietoisia.

”Ei saanut rauhaa eikä antanut sitä muillekaan”. Oikeassapa olet Asko. Onneksi näitä rauhanhäiritsijöitä on nykyisinkin. Heitä tarvitaan. Sekoittamaan meidän omahyväisten, sievistelevien, akateemisten, ja ah niin kultturellien  ihmisten ahtaita ympyröitä.