Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen 

Ensi syksynä näyttelijä Heikki Nousiainen nähdään kolmatta kertaa Kekkosena, kun Jörn Donnerin Presidentti esitetään TVi:ssä.  Mies on esittänyt myös Mannerheimia, Tanneria ja erinäisen määrän kuninkaita historiallisissa näytelmissä.  Luetellaan nyt vaikka kuningas Juhana, Henrik II ja Iivana julma.
Miten kaikki nuo suurmiehet ovat hänelle siunaantuneetkin!
"Koon mukaan."
Nousiainen ei ole ihan pieni mies. mutta ehkä pelkällä pituuskasvulla ei perustella asiaa.  Hän on Kansallisteatterin kantavia näyttelijöitä ja ehkä siksi vähemmän tunnettu julkisuudessa.  Laitosteatterin näyttelijät nimittäin eivät nykyisin ole julkkiksia.  Sellaisiksi tullaan tv-sarjoissa.
Ehkä syksyllä kaikki on toisin, sitten kun hän tulee Donnerin presidenttinä olohuoneisiimme.  Tv-draama alkaa olla valmis.  Vain kesäkohtaukset puuttuvat.
Presidentti on Nousiaisen oman käsityksen mukaan hänen Kekkos-töistään lähinnä esikuvaa. vaikka mies onkin kuvattu kirjailijan läpi ja naisen näkökulmasta.  Presidentti kertoo nimettömän valtiaan suhteesta Annaan ja tämän tyttäreen, joka voisi olla miehen oma tytär.  Presidentin naista esittää Liisamaija Laaksonen ja naisen tytärtä ja naista itseäänkin nuorena Laaksosen oma tytär Katariina Kaitue.

Ensimmäisen kerran Nousiainen oli Kekkonen 80-luvun puolivälissä Arvo Salon MTV:lle tekemässä, läpi lauletussa tv-oopperassa Vallan miehet.
Vallan miehet oli Nousiaisen käsityksen mukaan kuningasnäytelmä "Shakespearen hengessä".
"Kekkosesta ei luotu henkilökuvaa, vaan katsottiin, miten valta toimii, tutkittiin vallan kuvioita."
Vallan kuvioiksi Nousiainen näkee myös Jouko Turkan Presidentin dementian, joka esitettiin Kansallisessa 80-luvun alkupuolella.
"Jos Jokelta kysyy, se oli hänen mielestään selvä henkilökuva, mutta minä näin siinä pelkkää vallankäytön kuvausta.  Näytelmästä käy ilmi, miten kaikki kieroutuu, kun ihmistä pidetään kauan vallassa."
Kaikki kolme kirjailijaa ovat nähneet Kekkosen erilaisena, ja häntä lähestytään eri tahoilta.
Niinpä Nousiainenkaan näyttelijänä ei ole saanut valtiomiehestä kokonaisotetta.  Hän ei ole tietoisesti edes tutkinut oikeaa Kekkosta.  Hän sanoo, että "on mentävä siihen maailmaan, mistä juttu on tehty".
Kekkosen maailma olisi voinut olla jonkun muunkin suurmiehen.  "Kun ihmiset saavat valtaa, ne alkavat käyttäytyä suhteellisen samalla lailla."
"Mitään absoluuttista totuutta ei ole olemassa.  Se värittyy aina katsojan kautta.  Näyttelijä toteuttaa toisten visioita."
Kekkonen on hänelle rooli muiden joukossa.
Kekkosten ohella Nousiainen on aika usein joutunut esittämään myös rooleja, joissa tukka roikkuu pitkänä ja leukaa peittää parta.  Presidentin dementian aikaan hän näytteli pääroolia myös Roald Dahlin lastennätytelmässä Iso, kiltti jättiläinen.  Ja jättiläisellähän tietysti on parta.
Presidentin dementiassakaan hän siis ei edes ulkoisesti ollut kansakunnan tuntema kaljupää, vaan katsojan muistikuvan mukaan pikemminkin parrakas tuliru. "Kajava sanoikin, että mä olen niin kuin iso kiltti jättiläinen puolihumalassa näyttämöllä."
Koska näytelmä ei ollut dokumentti Kekkosesta, Nousiainen oli uskaltanut ehdottaa Turkalle, ettei aja partaa eikä leikkauta tukkaa osaa varten.
Uskalsi!  Näinä päivinä on ylipäänsä pakko kysyä, mistä puhumme, kun puhumme teatterista.
Jouko Turkasta tietenkin!  Millaista oli tehdä työtä hänen kanssaan?
Nousiainen miettii käsi poskella.
"Miten sen nyt sanoisi. ettei loukkaisi.  Aluksi oli kivaa, mutta sitten ei enää ollut niin kivaa.  Mä en ikinä tykkää, kun aloitetaan syyllistämisvaihe.  Mutta me olimme päättäneet näyttelijöiden kanssa, että teemme kaiken mitä vaaditaan. ihan kaiken."
Mitään totaalisen vastenmielistä ei kuitenkaan joutunut tekemään. joku näyttelijä ei ehkä pitänyt siitä. että sai tutista ja kirnuta räkää edestakaisin suusta ja sieraimista, "mutta ketään ei joutunut hakkaamaan oikeasti".
Ihan amatöörinä kiinnostaa, miten sen räkä irtoaa, kun ei ole alan koulutusta eikä muutenkaan kuulu enää sukupolveen, joka viettää aikaansa kauppakeskusten rotuaareille syljeskellen.
"Hehheh."

"Näyttämöllä on joka kerta hirveää, ennen kuin rooliin tottuu."

Nousiainen säästyi suuremmalta räkimiseltä, mutta paljastaa näyttelijäkollegansa puolesta, että tämä juoksi ennen esitystä Kansallisen pukuhuoneportaikon rappusia ylös alas muutaman kerran. ja sitten suoraan näyttämölle.  "Kyllä siinä sitten alkaa erittyä kaikkea."
Nousiainen antaa tunnustustakin Turkan metodille.  "Se on tavallaan terapian puolella.  On hauskaa joskus heittäytyä ja katsoa, mihin menee. mutta jotkut on vajonneet liian syvälle.  Herkät ihmiset eivät pääse takaisin tasapainoon."
Toisaalta hän muistaa toisenlaisen Turkan, paljon nuoremman ja ehkä aavistuksen verran nöyremmän. Nousiainen oli ensimmäisellä vuosikurssilla, kun Turkka oli toisella, ja yhdessä tehtiin Koneen murskaajia.  He tekivät aikoinaan yhdessä töitä myös Kotkan Kaupunginteatterissa.
Jollei ole tullut aikaisemmin selväksi, niin täytyy mainita, että Heikki Nousiainen on maailman mukavin ja ujoin mies. Nuorenakin hän oli niin ujo, että kerran ei bussimatkan aikana uskaltanut virkkaa sanaakaan naiselle, joka piikkikorkonsa koko painolla seisoi hänen varpaillaan.  Kun hän sitten pyrki teatterikouluun, sukulaiset ihmettelivät, onko hän uskaltanut puhuakin siellä jotakin.
Näyttämöllä on joka kerta hirveää, ennen kuin rooliin tottuu.
"Ensimmäinen kerta yleisön kanssa on sellainen, että sitä laskee, kuinka nopeasti sydän lyö.  Kun tepastelin ennakkonäytännössä Mannerheimina, käsi tutisi niin, että sikaria ei saanut syttymään."

"Olen ollut 20 vuotta näyttämöllä vaan ahdistunut."

Valta kiihottaa.  Kiihottaako vallan näytteleminen?  Kun estradilla sentään on sitä, mikä hallintoneuvostoiltakin nykyisin kuulemma puuttuu?  Miten sen makeuden saa esiin?
Nousiainen itse kauhistuu ajatusta, että joutuisi aina patsastelemaan suurmiehenä. jostain se valta on vain kaivettava näkösälle, kun se hänen käsiinsä plarin muodossa annetaan.
"Ei valtaa voi näytellä", taiteilija miettii.  "Se otetaan vastaan.  Ego ja itsevarmuus kasvavat hirvittävän suuriksi, mutta niitä ei suoraan voi esittää.  Vallan täytyy näkyä niissä, jotka ovat paikalla valmiina alistumaan sille."
Ympäröivät ihmiset tekevät vallan.  Eihän kukaan voi olla kuningas tyhjällä näyttämöllä.
Teatteri on tiimityötä, vaikka kaikki eivät muista sitä. Sooloilijoita maa on väärällään, mutta että Nousiainen joskus varastaisi kohtauksen!  Hän ei varmaan edes tiedä, mitä varastaminen on.  Hän inhoaa ajatusta monologinäytelmästä, jossa joutuisi riehumaan yksin.  Hän myös pelkää näytellä vieraiden ihmisten kanssa.
Kotona hän on kiltti, mitä nyt nuorempana joskus hetken saattoi murjottaa.
Ihmisille miltei nousevat kyyneleet silmiin, kun he ylistävät Nousiaista.
No mistä helvetistä hän sitten repii tiedot pahan olemuksesta?
"Leikkimistähän tämä on niin kuin amerikkalaiset ja englantilaiset sanovat.  Toiset auttavat siinä", hän naurahtaa ja jatkaa siteeraamalla tuttua sanontaa, jonka mukaan pahan esittäminen on paljon mielenkiintoisempaa kuin hyvän.  "Kun joku esittää hyvää. siihen on sitten yritetty ottaa mukaan pahaa, vaikka sitä ei ole rooliin kirjoitettu. ja päinvastoin."
"Minusta kaikkein mielenkiintoisinta on. että hyvä ihminen tekee älyttömiä temppuja, sellaisia, joista toiset kärsivät.  Totta kai paha ihminen toimii väärin, mutta kun hyvä ihminen tekee niin. syntyy mielenkiintoinen konflikti: miten se voi Olla noin kusipää." 
Vosien mittaan Heikki Nousiainen on saanut riittävästi kiitosta, mutta se ei näytä vaikuttaneen.
"Tärkeintä on kuunnella, mitä ohjaaja sanoo.  Onko päästy siihen, mihin on pyritty tai kuinka lähelle."
Tietysti on tärkeää, että myös yleisöä on.  Mutta joskus sekään ei ole niin tärkeää. jo tehdessään tietää. että kyseessä ei ole niin sanottu yleisökappale.  "Siihenkin täytyy tottua. että eiväthän katsojat kaikesta tykkää.  On pienen ryhmän näytelmiä."
"Kun ei itsekään tykkää kaikesta mitä tekee."
Ettei itsekään?  Melko rohkea tunnustus estraditaiteilijalta, joka ilta illan jälkeen tulee näytteille.  Saisiko oikein esimerkin? j, Solidaarisuus ja avoimuus taistelevat Nousiaisen rinnassa pienen hetken: ongelma on tällä hetkellä Samuel Beckettin Huomenna hän tulee.  Nousiainen on Vladimir. Näytelmän kaksikosta on tehty Ohukainen ja Paksukainen, ja Vladimir on jälkimmäinen.  Komediaan painottunut esitys on ollut hyvin suosittu.
En ymmärrä, mikä siinä on, mutta en ole päässyt sinuksi sen kanssa.  Tunnen itseni orvoksi, ja minua hävettää."
Mutta sitähän katsoja ei saa huomata.
"Ei missään nimessä.  Silloin yritetään vielä enemmän."
Laajemmalle yleisölle Nousiainen on viime aikoina näyttäytynyt Timo Koivusalon Kulkurin ja joutsenen Esa Pakarisena. Ere Kokkosen Hurmaavan joukkoitsemurhan liikennöitsijä Korpelana ja MTV3:n Ihmeidentekijöiden muutamissa jaksoissa, mutta eivät ne ole hänestä koko valtakunnan julkkista tehneet.
Perheen tunnetuin onkin tällä hetkellä Mikko Nousiainen.  Nuori näyttelijä huomattiin ensin elokuvasta Going to Kansas City.  Tosijulkkis hänestä tuli Levottomissa, jossa hän huitelee naisesta toiseen.  Isä suo mielellään pojalle menestyksen.
Toisaalta hän itse voisi ajoituksen mestarina olla valtakunnan suosituin komediatykki, jos pääsisi enemmän irti teatterin ikuisesta otsanrypistelystä.
"Höh." Taas hänellä on tilaisuus vähätellä itseään.
"Pikkupoikana juoksin leffassa niin kauheasti, että jos jotain ilmaisua on, niin se menee tuonne Jerry Lewisin ja James Deanin väliin. ja sitä paitsi jos jotain kevyttä ilmaisua on ollutkin, en osaa sitä enää.  Olen ollut 2o vuotta näyttämöllä vaan ahdistunut.  Siihenkin tulee joskus seinä vastaan.  Se alkaa väsyttää, ja tulee ikävä niitä aikoja, kun sai kuulla yleisön nauravan hereästi."
Eräs kollega on tosin todennut, että Nousiainen on siitä kummallinen näyttelijä, että kun se näyttelee komediaa, niin alkaa itkettää, mutta kun se näyttelee vakavasti, rupeaa naurattamaan.
Sen kauniimpaa tunnustusta tuskin voi saada.
Mutta      ainahan       jotain puuttuu unelmista.
"Tehkää minusta Kapteeni Koukku", Heikki Nousiainen parahtaa suuren toteutumattoman haaveensa.