KESKIVIIKKONA 13. JOULUKUUTA 2000 HELSINGIN SANOMAT
Hieno virolaisesitys
huipensi Karhunkaato festivaalin
TEATTERI: KARHUN KAATO FESTIVAALI HELSINKI 2000
Torgny Lindgren: Mao tee kalju peal. Viron Draamateatteri, Karhunkaato-festivaali.
oh laus Priit Pedajas, lavastus Pille Jänes, musiikin johto Sofia
Joons. Rooleissa Taavi Teplenkov, Jan Uuspöld, Tiit Sukk, Veikko Tiär,
Ulle Kaljuste, Garmen Tabor, Liina Vahtrik, Kersti Heinloo, Kleer Maibaum,
Mari Lill, Ain Lutsepp, Sofia Joons, Priit Pedajas.
Mistä löytyy teatteria, joka on samaan aikaan sekä kevyttä
että syvällistä, mistä sitä, joka on joutuisaa,
mutta kiireetöntä?
Ellei Suomesta niin ainakin läheltä: Virosta. Ja maanantaina
Kaapelitehtaan Valssaamosta. Viron draamateatteri esitti Karhunkaato-festivaalin
esitys sarjan päätteeksi ruotsalaisen Torgny Lindgrenin romaaniin
perustuvan Mao tee kalju pealin eli Käärmeen tie kailiolla-näytelmän.
Priit Pedajasin ohjaama esitys on täysin kansainvälistä
luokkaa. Harmi, niille, jotka ei vät ymmärtäneet tulla paikalle.
Mutta lahden takaa se löytyy, kaukaa Tallinnasta.
Tallinnan draamateatterin historia ulottuu vuoteen 1916. Käärmeen
tie kalliolla on saanut ensi-iltansa kaksi vuotta sitten. Sitä
on esitetty menestyksekkäästi eri festivaaleilla, nyt vihdoin
myös Suomessa.
Kun teatteri on hyvää,
on se ihmeellistä, taiteiden taidetta.
Torgny Lindgrenin tarina sijoittuu pohjoiseen Ruotsiin, viime vuosisadan
jälkipuoliskolle. Se kertoo ikiaikaisesta totuudesta. Raha tuo valtaa.
Valta oikeuttaa tuhoamaan, kokonaisen perheen; Lindgrenin draamassa perheenjäsenen
toisensa jälkeen ja lopulta elettävän elämän perustankin,
kodin, talon.
Vauras kauppias saa kaiken tahtomansa ja myös tahtoo kaiken. Muut
tuhoutuvat.
Priit Pedajasin ilmiömäisen herkkää ja hellääkin
tulkintaa katsoessaan tuli ajatelleeksi, miten me suomalaiset, tämä
arktinen kansa, toteuttaisimme saman draaman. Arvaan, että totisemmin
ja ankarammin.
Virolaiset eivät
ole arktista kansaa. Heidänkin kuvaamansa Pohjois-Ruotsi on ankara
elää, mutta teatteri-ilmaisun kantamana elämästä
selviäminen tarjoaa äärettömän moni-ilmeistä
nuorallatanssia tragedian ja komedian, pikimustan arjen ja ohikiitävien,
mutta väkevien onnen hetkien välillä.
Ahdistus on läsnä, mutta niin myös ahdistuksen välikkeet,
helpotus, jota Priit Pedajasin tulkintaan tuo usein musiikki, jumalaisesti
lauletut kuoro-osuudet tai väkevästi jyskyttävät tanssit.
Keskeistä roolia näyttelee sortuvan perheen tärkein peruspilari:
vanha harmoni, jonka ääreen voi istua musisoimaan murheet loitommaksi.
Murheet loittonevat,
mutta eivät poistu. Sisällön, tarinan tasolla Käärmeen
tie kalliolla on täysin tinkimätön teos.
Se on myös sitä teatteria, jo ta katsoo runsaat kaksi tuntia
etunoja -asennossa. Haluan nähdä kaiken ja hyvin.
Nähtävää riittää. Priit Pedajas on ohjaajana
paitsi osaava tarinan kertoja, samalla äärettömän kekseliäs
teatterimies, kun käydään tekemään vuosikymmeniä
kattavaa perhedraamaa muutaman lautaseinän. edessä, vain jokunen
esine apuna, muutama lakana, pöytä, parisen rahia ja tuolia.
Katseet tietenkin kääntyvät näyttelijöihin.
Se on tarkoituskin ja siihen on varaa.
Pääroolissa, tarinan kertojana, lapsesta nuorukaiseksi kasvavana
Johanina, Taavi Teplenkov on kädet nyrkissä häviävien
mahdollisuuksien äärellä äärimmäisen herkkä
puhtaiden, liioittelemattomien tunteiden näyttelijä, josta vielä
kuullaan.
Ylipäätään esitys on reunasta reunaan täynnä
vahvoja, huipputasoa edustavia näyttelijöitä. Vahvoja ja
samalla eläviä ja valloittavia.
Tallinnan draamateatteri kuuluu tämän esityksen kuvaamana
eurooppalaiseen eliittiin.
Jukka Kajava
Kuvateksti:
Virolaisen Jorgny Llnagren -tulkinnan hyväksikäytetyt sisarukset
jyrätää rahan ja vallan alle. |