Aholansaaressa Viimeisistä kiusauksista tuli dokumentti 

20000721 Kotimaa

· Saari, vuori, järvi, tupa... Lauri ja Joonas Kokkonen halusivat myös näillä sanoillä osoittaa, ettei Viimeiset kiusaukset ole dokumentti Paavo Ruotsalaisesta ja hänen kuolinkamppailustaan, vaan taideteos, joka kuvaa kenen tahansa ihmisen taistelua sielunsa riivaajia, demoneja vastaan.

Kun Viimeiset kiusaukset nyt toteutettiin Aholansaaressa, Paavon kuolinpirtin edustalla, kun ihmiset kuljetettiin sinne laivoilla yli Syvärin, siitä pakosta tuli myös dokumentti. Eikä se yhtään vähentänyt sen arvoa taideteoksena, päinvastoin.

Nilsiässä elää legenda, että Paavon kuolinyönä 1852 suuri lauma piruja pakeni uikuttaen ja huutaen Aholansaaresta yli Syvärin. Tästä kertoi päätoimittaja Jaakko Elenius puhuessaan Aholansaaren körttiviikolla Paavo Ruotsalaisesta idän ja lännen rajalla.

Me näimme ne pirut jälleen, kun seurasimme Ukko Paavon kuolinkamppailua vain muutaman metrin päässä siitä sängystä, missä Paavo todellisuudessa viimeisen yönsä taisteli. Ei se todellakaan ollut satua, kuten festivaalin otsikko Satua vai totta epäonnistuneesti kysyi, vaan totisinta, verisintä totta. Ja Paavon pirtin edustalla, kun ramppia ei ollut esittäjien ja yleisön välissä, kaikki välittyi aidosti ja esteittä suoraan jokaisen katsojan omaan sieluun. Minun, juuri minun sodastani oli kysymys.
 

Itse saari oli taivas 

Åke Lindman teki oopperadebyyttinsä ohjaajana voitollisesti. Hän antoi itse miljöön, tuvan, Aholansaaren puhua. Taivas, johon Juhana haki Riitan ja Riitta vuorollaan Paavon, aukeni Paavon pirtin ja lavastaja Carmela Wagerin siihen onnistuneesti sävyttämän orkesterilavan välistä suoraan Aholansaaren hymyilevään, auringon kirkastamaan luontoon.

Oliko uusi roolihenkilö, Varjo, tarpeen, ei selvinnyt kahdellakaan katsomisella, vaikka se ehkä valkoisuudessaan liittyikin Riitan kuolinkohtauksen sanoihin "voiko varjo olla kirkas". Entä mitä tarkoitti punahehkuinen valo, joka muutamassa kohtauksessa loisti tuvan ikkunasta?

Ulf Söderblom jos kuka tuntee Viimeisten kiusausten partituurin läpikotaisin ja tietää mitä tekee. Kuopion kaupunginorkesterista irtosi uskomaton määrä tehoja, sävyjä, vivahteita. Solistimiehitys oli rautaa. Martti Wallén oli kasvanut 25 vuodessa suurten mittojen Paavoksi, joka uskalsi myös hersytellä huumoria enemmän kuin kukaan aikaisemmin. Satu Vihavainen, koko huikean idean äiti, oli Paavon rohkea vaimo, Ilkka Vihavainen jäyhä seppä, Juuso Hemminki tulevaisuuden tenorinimi Juhanana.

Kiusaajat, Paavon lähiomaiset olivat kaikki uusia, mutta tekivät työnsä hyvin: Olli Rantaseppä, Heikki Kilpeläinen, Tuomas Pursio, Chieko Okabe, Terho Lampi, Erja Wimeri. Liisa-Maija Laaksonen palvelijatar Albertiinana periytyi jo kantaesityksestä 25 vuoden takaa, Auli Poutiainenkin Anna Loviisana oli tuttu Kuopion oopperasta 10 vuotta sitten.

Kun tyyliteltyihin körttipukuihin puettu kuoro pelmahti näyttämölle, katsoja hieraisi silmiään: oltiinko nyt vuodessa 1852 vai vuodessa 2000? Näyttämöllä se on mahdollista: elää samanaikaisesti mennyttä jä nykyhetkeä.

Aholansaari on nyt luonut perinteen, josta sen on vaikea enää päästä eroon. Katsojia varmasti riittää, vaikka Viimeisiä kiusauksia esitettäisiin joka kesä. Ja Joonas ja Lauri Kokkonen, nuo rakkaat vainajat, ovat paikalla yhtä varmasti kuin vainajat heidän luomassaan oopperassa.

    PENTTI RITOLAHTI

Asko Korpela 20000910 (20000910) o o AJK kotisivu