Etsijä palaa SAAREENSA 

20000707 Suomen Kuvalehti 27, TEKSTI RISTO LINDSTEDT, KUVAT TOPI IKÄLÄINEN

Paavo RUOTSALAINEN palaa Aholansaareen käydäkseen uudelleen kuolinkamppailunsa.

Serkukset Joonas ja Lauri Kokkonen vierailivat Aholansaaressa kesällä 1975. Viimeisten kiusausten kantaesitys oli samana syksynä. Lauri Kokkosen näytelmän ensi-ilta oli ollut 1959.

Satu Vihavalnen on laulanut aikaisemminkin Paavon vaimon Riitan roolin. Riitta oli Vihavaisen isoisän äidinäiti.

Kiuruvetinen Hilja Niskala, 83, kertoo paluukyytiä odotellessaan Satu Vihavaiselle olevansa Aholansaaren vakiokävijöitä.

Aholansaaresta on tullut heränneille pyhäinen paikka, eikä veisuu pirtissä ole laantunut.

Syvärin jäällä liikkui 300 reen raito maaliskuun kahdeksantena päivänä 1852. Paavo Ruotsalaista oltiin saattamassa Aholansaaresta Nilsiän kirkkomaalle.

Kuukausia kestäneen kuolinkamppailun aikana 74-vuotias herännäisjohtaja oli palannut alkuun, siihen ahtaaseen sielunkuiluun, viimeisiin kiusauksiin, jossa luottamus ja epäusko kiersivät mielenkatkuna toisiaan ja jossa armosta oli tullut väistelevä varjo.

Tänäisenä suvena Aholansaaressa, jossa Ruotsalainen eli viimeiset 22 vuottaan, on valmistauduttu ottamaan vastaan enemmän vieraita kuin heitä oli Paavon hautajaisissa. Paavo palautetaan kotiin oopperan kanssa. Ei niin, etteikö Ruotsalainen olisi ollut voimakkaasti läsnä saarellaan kaikki nämä vuosikymmenet. Heränneille saari on ollut pyhäinen paikka, polku rannasta on kuljettu juurakoile ja Siionin virsiä on laulettu vakaalla poljennolla siinä pirtissä, jonka neliruutuiset akkunat muuttavat koreimmankin päivän ajattomaksi hämyksi.
 

Kuudennen polven Ruotsalainen Riittana

Sydänkesän aikoihin nilsiäläissyntyinen oopperalaulaja Satu Vihavainen seuraa Sääskiniemen laiturilla, miten linja-autollinen väkeä veneytyy. Se on hitain mahdollinen testiryhmä; osa heistä on käsikynkkästä tukea tarvitsevia ikäihmisiä. Paatti on nopsasti täynnä, vesimatka saareen kestää yhdeksän minuuttia, kaikki siis hyvin, mutta vielä saaren rannassa Vihavainen miettii väen kulkua. Nyt juuri on se aika, kolme viikkoa kenraaliharjoituksiin, jolloin kaikki mahdolliset ongelmat on haravoitava esiin.

Joonas Kokkosen ooppera Viimeiset kiusaukset esitetään Aholansaaressa tänä kesänä kenraaliharjoitusten lisäksi kahdesti. Vihavaisen kellon tarkkailuun on hyvä sy saareen ja saaresta on saatava kaikilla ke roilla kohtuullisen sutjakkaasti oopperayleisö ja esittäjät mukaan lukien 800 henkeä.

Näytösten liput myytiin heti, ja se jätti jälkeensä harmittelevia ihmisiä ja painetta ensi kesäksi. Saaren esitys on seitsemäs versio ja samalla Viimeisten kiusausten 25-vuotisjuhla.

Vihavaisen johdolla on Nilsiässä pidetty jo kahtena edellisenä kesänä musiikkitapahtuma Satua vai totta. Nyt ollaan toden partahilla. Vihavainen, kuudennen polven Ruotsalaisia, laulaa Paavon vaimon Riitan roolin oopperassa, jossa Paavo unihoureissaan käy läpi elämäänsä. Sen pirtin, jossa Paavo kamppailunsa 148 vuotta sitten käy pihamaalle pystytettiin juhannusviikolla 75 hengen telttaa.

Ohjaaja Åke Lindmanin, kapellimestari Ulf Söderblomin ja Paavon roolin laulavan Matti Wallénin vuoro on myöhemmin, nyt pihatanhuaa hallitsee telttamestari Mika Vavuli.

Myrskysalot on saatu pystyyn, kankaan kaistat nyöritettyä, ja talkooväki on valmis hulmauttamaan Vavulin komennossa teltan muotoonsa. Miehet olivat jo hyvissä ajoin nimenneet teltan huutopaikaksi. Urakan kannalta se kenties oli välttämätöntä. Savolaiseen tapaan työ sujuu sutjakammin, kun sille on ensin löydetty nasakka nimi.

»Kaikenlaista sitä kulttuurin hyväksi joutuu tekemään», Oiva Tuovinen sanoo. Hänkään ei ole ihan osaton. Tuovinen on nähnyt Viimeiset kiusaukset kolmesti, ja hän myös kysyy, ovatko vieraat tulossa kesän herättäjäiuhlille.

Satu Vihavaisella ei ole mitään syytä epäillä Vavulin osaavuutta ja talkooväen vahvuullisuutta, mutta silti hän sanoo teltan harjan saavuttaessa lakikorkeutensa: »Uskomatonta.»

Vihavainen sanoo »uskomatonta» lähinnä itsekseen kuin väliaameneksi sille prosessille, joka kymmenen vuotta sitten alkoi Paavon pirtissä, kun miehensä Ilkka Vihavainen sanoi, että Viimeiset kiusaukset on tuotava Aholansaareen. Sitä ajatustaan Ilkka on nyt itsekin toteuttamassa monella muullakin tapaa kuin laulamalla seppä Högmanin, Paavon hengellisen isän, roolin.

Kun idea alkoi tihentyä konkretiaksi ja EU:n tuen lisäksi alettiin etsiä kustannuksun sitoutuvia yhteistyökumppaneita, ei ajatusta tarvinnut erityisemmin maasuttaa. Viimeiset kiusaukset Aholansaaressa, mikä ettei, ilman muuta, miksei muutoin jo aikaisemmin. Tähän kysymykseen oikean vastauksen löytyminen edellyttäisi, että joku aina jossain tietäisi, kuinka kauan eri asiat vaativat kypsyäkseen. Onnekasta on se, että aina jossain on joku, joka aavistaa, milloin aika on kypsä.

Viimeisistä
kiusauksista tuli kannanotto
vuosikausia
rienattujen arvojen puolesta.

Ikävöivää uskoa ja musiikin surua

Paavon elämä ei ole hukkautunut unohdukseen, koska hänet on sysätty kuolemansakin jälkeen todistajamatkoilleen eri vuosikymmeninä eri syistä.

1800-luvun alkuvuosikymmeninä talonpojilla oli herätyksensä ja sivistyneistöllä kansallisuusaatteensa. Sivistyneistö näki herätysliikkeen kulttuurivihamielisenä ja vanhoillisena. Paavolle oleellista oli ajatus »ikävöivästä uskosta». Viheliäisen ihmisen tuli alati ikävöidä varmuutta siitä, että ihminen vanhurskautettiin juuri jumalattomana ja vain sellaisena. Omavoimaista aivouskoa ja ulkokultaisuutta piti karttaa kaikin keinoin.

Neljä vuosikymmentä Paavon kuoleman jälkeen venäläistämispaineet kasvoivat ja oli tarpeen korostaa suomalaisuuden omaa historiaa. Ruotsalaisen johtama ja hänen kuolemansa jälkeen pirstaloitunut herätysliike alkoi edustaa kirjallisuudessa ja historiantutkimuksessa aitoa suomalaista uskonnollisuutta. Ruotsalainen sai paikkansa kansallisgallerian pääsarjassa. 

Lauri Kokkosen kirjoittaman Viimeiset kiusaukset -näytelmän ensi-ilta oli Tampereella 1959. Herännäisyydenja äärioikeiston yhteydet olivat olleet selvät, ja sotien jälkeen keskustelua käytiin dogmaattisen ja sosiaalisen kristillisyyden välillä. Viimeiset kiusaukset oli kirjoitettu herännäiskritiikiksi.

Joonas Kokkonen aloitti keskustelut Paavon kanssa serkkunsa Laurin tekstien kautta. Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset -oopperan kantaesitys oli syyskuussa 1975. Se keräsi yhdeksän vuoden ja yli 200 esityskerran aikana kotimaisen oopperan suurimmat yleisöt Suomen Kansallisoopperassa ja Savonlinnan oopperaj uhlilla, jonne se valmistui kaksi vuotta ensi-iltansa jälkeen.

Ulkomaanvierailut jättivät nekin jälkeensä yleisöön, jolla ei ollut sarkanapin vertaa käsitystä suomalaisesta talonpoikaisuudesta, mutta heillä on ollut ymmärrys siitä, miten musiikissa on paljon surua, surua tämän elämäksi kutsutun järjestelmän epätäydellisyydestä. 
 

Paavo oli edestä päin kotoisin

Kokkosen säveltaiteen ytimessä oli samuuspiste, jonka suomalaiset myös löysivät itsestään. Kokkoselle taiteen tekemisen tärkein lähtökohta oli ollut »totuudellisuuden vaatimus», ja siitä vaatimuksesta kasvaa »eettistä voimaa, joka ehkä sittenkin, ohi ja yli kaikkien musiikkiin sisältyvien eettisten arvojen, on säveltaiteen perimmäinen tarkoitus».

Teatterikorkeakoulun teatteritutkimuksen professori Pentti Paavolainen kirjoittaa eräässä artikkelissaan, ettei Viimeiset kiusaukset -näytelmän kritiikillä enää ollut osoitetta 1970-luvulle tultaessa, vaan teos joutui uuteen käyttöön. »Siitä tuli eräänlainen 'vanhojen arvojen palautus' keskellä vasemmistolaisen ajattelun dominoimaa 1970-lukua.»

Oopperasta tuli kannanotto vuosikausia rienattujen arvojen puolesta. Paavolainen kirjoittaa: »Kodin merkitys, vastuu elatuksesta ja lasten hoitamisesta saa Riitan kautta painavan sanansa. Uskonnon merkitys ihmisen mielen eheyttäjänä ja henkilökohtaisen etiikan mittaajana ei ollut muodikas painopiste 1970-luvulla. Vain omien tekojensa rehellisellä näkemisellä ja niiden tunnustamiseila ihminen saa anteeksiannon ja rauhan. Tämäkään ei ollut muodikasta 70- luvulla, kun yksilön eettinen vastuu siirrettiin milloin minkäkin instituution nimiin.». 

Hätäännysmatkallaan (1799) seppä Högmanin luo 22-vuotias Paavo sanoi olevansa »edestä päin kotoisin», kun ihmiset utelivat nuorukaisen matkan tarkoitusta. Ehkä Paavo on ollut kaiken aikaa vähän edestä päin kotoisin.
 

»On se ollut sitkeä akka»

Paavo Ruotsalainen on ajallisesti vielä lähellä, melkein nilsiäläisten muistinkantaman päässä. Oma muisti on jatkettavissa perimätiedolla, joka seutukunnalla on edelleen vankka. Niin vankka, ettei vielä 1950-luvullakaan ollut erityisen armoitettu asia kuulua Ruotsalaisen sukukuntaan, sillä sellaisesta tunnuksesta sai helposti päälleen höynän ja leuhkan leiman, Löyhkä-Paavon varjon.

Teltan noustessa Ruotsalaisen pihalle ovat Paavon elämän vaiheet tavanomaista vahvemmin läsnä. Kun narujen kiristelyn lomassa pidetään huokuutaukoa, saattaa sen aikana käväistä vuodessa 1830, jolloin Paavon ainoa poika, 21-vuotias Juhana, murhattiin. Tapahtumain kulusta on vakiintunut versio, mutta ei sekään niin täydellinen, etteikö yksi talkoolaisista saata sanoa, »minulla on siitä vähän toisenlaistakin tietoa».

Heikki Venäläinen sanoo tulleensa talkoisiin, vaikka »en olekaan musiikkimiehiä, sukulainen kumminkin». Kun sitä sukulaisuutta käydään yhdessä Satu Vihavaisen kanssa selvittämään, niin muutaman harhauttavan muistipolun jälkeen löydetään Ruotsalaisten seitsemäntenä lapsena 1813 syntynyt Liisa. Hän oli Sadun ja Heikin isoäitien äiti. »Tuossa syntynyt, aika herttaista», Satu Vihavainen sanoo.

Hän on laulanut Riitan roolin aikaisemmitikin, mutta nyt hän tunnistaa itsessään »hänimentävän, mykistävän olon».

»Riitta oli kinkeriläksynsä tehnyt, aikansa mittapuun mukaan sivistynyt nainen», Vihavainen sanoo.

»On se ollut sitkeä akka», Venäläinen sanoo, »kirveenkin kuulemma heittänyt Paavon perään.» Tuo nyt ei ole toki kumma kiivastus, herätyksen ollessa vahvimmillaan oli perheen tilanne heikoimmillaan. Hengen voimasta oli vähän apua, kun pirtin nurkat olivat kuurassa ja leipä lopussa.
 

Vihassa ei aurinko laskenut

Paavon ja Riitan 33 vuotta kestänyt avioliitto päättyi Riitan kuollessa hieman yli 50-vuotiaana 1833. Perheeseen oli syntynyt kahdeksan tytärtä ja poika

»Sittenkin minä uskon, että Riitta oli anteeksiantava eikä antanut auringon laskea vihassa. Riitan rooli on haastava ja sävelkieleltään kaunis. Lohduttava.»

Riittaa kerrotaan Paavon kuolinvuoteeltaan viimeiseksi huutaneen, niin tapahtuu myös oopperassa. Vaikka »kuuluisiin viimeisiin sanoihin» on yleensä syytä suhtautua varauksellisesti, Paavon kohdalla ne hyvinkin saattavat pitää paikkansa. Niin taukoamatta ja useamman ihmisen voimin Paavon kamppailun päättymistä valvottiin.

Vihavainen ja Venäläinen eivät tiedä, mihin Riitta on haudattu. »Siitäpä pitää ottaa selvää», Satu sanoo. Sitten hän ilmoittaa tekevänsä »kaupunkilaisliikkeen» ja sipaisee punaa huuliinsa. »Tätä Riitta ei tehnyt.»

Kun teltan pystytyksessä ollaan kahvipaussin kohdalla ja päivän kämmenellä oleva piha työnäänistä hiljenee, kumuaa pirtistä virsi. Kuka sen vielä sanoisi, kumpi tälle ajalle on tärkeämpää: se, mitä Paavo löysi vai se miten hän etsi. 

27/2000 | SUOMEN KUVALEHTI 45 

Asko Korpela 20000910 (20000910) o o AJK kotisivu