200209 Unkari 

Lento meni joutuisasti, vähän päälle kaksi tuntia. Unkarin kielioppia lueskelin ja sanakirjan keskusteluosaa. Ehkä olisi pitänyt sittenkin ottaa inspiroivampaa luettavaa mukaan, vaikka olinkin tarkoituksella jättänyt meneillään olevan kirjan kotiin. Tulee sitten heti alussa hoidettua kirja-asiaa, eräs matkan päätarkoituksista kun on kirjojen hankinta. 

Ferihegyn lentokentällä sitten odottivat tutut ihmiset: Jaakko Salonoja ja Tuula Kovács. Koska oli aamu ja hotellissa vaihto tapahtuu puolilta päivin, emme suunnistaneet suoraan hotelliin, vaan kaupunkikiertoajelulle matkatavarat mukanamme

Sankareiden aukiolla (Hõsök tere) oli muitakin turisteja paikkaa katsomassa, oli varttuneemmassa iässä olevia, mutta oli myös iloinen nuorisojoukko, joka kiipeili ruhtinas Árpádin muistomerkkiä elävöittämässä. Oppaamme Tuula, joka on asunut Unkarissa muistaakseni 30 vuotta selosti meille paikan merkitystä. Oman kuvansa nähtyään totesi: "Taas tuollainen viittilöintikuva!"

Sitten käytiin pikakäynnillä Budapestin kuuluisassa kauppahallissa. Jotkut vaihtoivat siellä valuuttaa. Vasemmanpuoleisessa kuvassa on maittava makkarapuoli ja oikealla herkullinen hedelmäpuoli.
 

Ensimmäisenä päivänä tutustuttiinkin Unkarin herkkuihin oikein urakalla. Kauppahallin katselun lisäksi käytiin lounaalla pienessä viinituvan tyylisessä paikassa aivan Kauppahallin vieressä. Sitten majoituttiin meille jo useammasta käyntikerrasta tuttuun Radio Inn hotelliin Benczúr utcan varrella. Illalla katseltiin valojen syttymistä Tonavan rannoilla ja siirryttiin Budan puolelle oikeaan viinikellariin, nimeltään Borkatakomba. Pálinkaa tarjottiin jo portilla ja isäntä apulaisineen otti meidät vastaan. Kertoi, että on niin ja niin paljon viiniä kellarissa. Isojen tynnyreiden ohi kuljettiinkin meille varattuun tilaan. Oli hyvin sopivan tuntuinen tanssiesitys ja orkesteri soitti aika kivasti. Myös ruoka oli ihan jees, mutta viini, sekä valkoviini että punaviini olivat alapuolelle kaiken arvostelun, varmaan tynnyreiden tiskivettä. Ihmetyttää, että viinikellarilla on varaa tarjota sellaista. Digitaalitekniikka on mahdollistanut myös sen, että asiakkaista otetaan valokuvia ja pois lähtiessään hän saa omalla kuvallaan varustetun viinipullon mukaansa. Täällä se maksoi 10 euroa. Miltä mahtoi maistua?  Monet ottivat, en minä kuitenkaan. Eipä tee mieli mennä toista kertaa tähän paikkaan. 
 
 

Sitten suunnattiin matka Esztergomiin. Ihan ensimmäiseksi mentiin tuomiokirkon kellariin Primas Pince ravintolaan lounaalle. Avara ja tunnelmallinen paikka. Ruoka ja palvelu moitteetonta ja täällä saatiin myös ensimmäisen kerran kunnon viiniä. Tuula oli ateriat valinnut. Kahta samanlaista ei syöty. Olikohan täällä kalkkunanrintaa? Tässä kuitenkin tyytyväisiä ruokavieraita.
 
 

Syömisen päälle kiivettiin ulkokautta yläkertaan eli tuomiokirkkoon, jonka mainittiin olevan viidenneksi suurin Euroopassa. Tätä on aivan mahdoton uskoa Pietarin kirkossa ja monessa muussa käytyään. Kyllä tämä iso on, menköön vaikka saman verran suurellinen kuin Kerimäen kirkko Kerimäelle, mutta ei mikään valtava. 
 
 

Illalla jotkut menivät folklore-konserttiin operettisävelmiä kuuntelemaan. Minä sain hommatuksia teatterilipun ja kävin teatterissa. Olin aika lailla pettynyt siihen, ettei mitään klassikkonäytelmää ollut tarjona ja nämä kaksi, joihin onnistuin pääsemään, olivat varsin vaatimattomia.

Varsinkaan ei tunnelmaa puuttunut, kun päästiin perille ja Jaskan naapurin Rombos Jenõn Kis Csutorás ulkoilmaravintolaan. Pálinkat sielläkin ensimmäiseksi tarjottiin. 
 

Kuvat kertovat tunnelmista herkkujen ääressä. Muistathan, että kuvaa näpäyttämällä saat sen suurena.
 

Sitten tutustuttiin Jaakko Salonojan, László Gaborin tai kuten unkarilaiset sanovat Gábor Lászlón ynnä muutaman muun yhdessä omistamaan viinitarhaan (vai joko pari edellistä kuvaakin ovat sieltä?)
 
 

Isäntien ystävällisyys, moitteeton ruoka ja manio viini ja Seppo Soittilan aivan uskomattoman upea hanurimusiikki ja hänen ja Jaskan hauska suunsoitto saivat aikaan sen, että tätä retkeä joudun pitämään koko matkan parhaana ohjelmanumerona. Paluumatkalla käytiin vielä siemaisemassa kahvit ja kuka mitäkin, eikä silloinkaan tunnelma päässyt pahemmin repsahtamaan kuten seuraavista kuvista näkyy.
 

Ajelimme takaisin päin. Szentendressä menimme lounaalle jo ennestään tuttuun kerrassaan mainioon ravintolaan Rab Ráby. Nimestä en vielä tutuksi muistanut, sillä edellisellä kerralla käydessäni en vielä ollut lukenut samannimistä Jókai Mórin mainiota kirjaa. Rab Raby on eränlainen hyvän ihmisen perikuva kuten Jean Valjean Victor Hugon Kurjissa. Tässä ravintolassa on hyvä ruoka ja kunnon viini. Jälkiruoka palacinta eli tummalla suklaakastikkeella höystetty lettu muistetaan edelliseltä kerralta. 
 

Tutustuttiin Kovács Margitin omaperäisen keramiikkataiteen museoon. Itse olin siellä jo kolmatta kertaa eikä vieläkään yhtään liikaa. Kuvia ei Kovácsin museokäynniltä ole, koska siellä ei saa kuvata kuten ei useimmissa muissakaan museoissa.

Illalla meitä viihdytti kai Jaskan erikoistilauksena hotelliin tilattu parikymmenhenkinen jazz-kuoro ja sai erittäin lämpimän vastaanoton, vaikka itse en oikein lämmennytkään.
 

Mielenkiintoinen herkkupaikka kuitenkin vielä katsastettiin: Mongolian Barbeque (Budapest XII, Márvány u. 19/A, puh. 212-1859, auki 12-24). Sellaiseen oltiin tutustuttu 1995 Kiinan matkalla. Tämä kuitenkin on jonkin verran erilainen: Kiinassa kaikki, sekä vihannekset että lihat, oli millin ohueksi leikattua ja kaikki koottiin lautaselle kerralla ja vietiin valmistettavaksi. Valmistus kuumalla levyllä kesti noin 20 sekuntia, kuten videolta jälkikäteen tarkistin. Nyt kerättiin ensin proteiinit lautaselle ja annettiin paistettavaksi: sai valita lyhyempää ja pitempää valmistusaikaa. Yleensä kuitenkin arviolta viisi minuuttia. Sinä aikana oli tarjolla sangriaa. Kun annos oli valmis, kerättiin vihannekset ym lisukkeeksi. Santsata sai niin paljon kuin halusi. Kun alkuruoka, jälkiruoka ja viinikin kuuluivat käsittämättömän alhaiseen hintaan HUF1950 (7€), on melkein mahdoton ymmärtää, miten yritys pysyy pystyssä. Kaikki herkut ehdottoman moitteettomia, mutta melkein paras on vielä mainitsematta: aivan mielettömän upeat seinämaalaukset. Ne eivät ole mongolialaisen taiteilijan tekemiä vaan unkarilaisen, niin sanoi isäntä. Tänne tullaan toistekin, jos se vain on vielä pystyssä. Isännästä valokuva viimeisenä. Tässä myös linkki ravintolan sivustoon. [http://www.extra.hu/mongolian]. En kylläkään saanut sivua esiin. Mielellään isännälle linkin laittaisin. 
 

Tämän jälkeen tiemme ryhmäläisten kanssa erosivat. He jatkoivat Ferihegyn lentokentälle ja me takaisin hotelliin. Lepäiltyämme jonkin aikaa lähdimme iso kassi mukanamme Tuulan luo kotiin. Sielläkin on ennenkin käyty. Kuvia on tästä osiosta vain yksi, mutta se on sitäkin onnistuneempi: Tuulan pojan tytär Klaudia hymyilee juuri niin ihastuttavasti kuin on persoonallisuutensakin. Puhuu unkaria ja suomea, suomeakin hämmästyttävän hyvin, vaikka melkein vain mummonsa on opettanut.
 

http://hkkk.fi/~korpela/harraste/kirjat/AjkBks/AjkBks-hun.htm

Illalla teatteri, jonka yllätysmomentti oli se, että taksimatka kesti 45 minuutia, mutta sain matkasta täyttä valuuttaa, sillä kuski opetti minulle koko matkan ajan unkaria. Ruuhkastga hitaus johtui. Onneksi olin ajoissa lähtenyt ja ennätin hyvin perille. Paluumatka kesti julkisilla kulkuneuvoilla vain 35 minuutia, vaikka aluksi ainakin kilometrin kävelin. Teatteriesitys (Szívecskéim) oli korkeintaan keskinkertainen.
 

Patsaspuiston  jälkeen kävelimme Vácilla koimme täydellisen yllätyksen: matkan parhaan herkun gulassikeiton (gulyasleves) aivan tyypillisen turistirysän näköisessä paikassa emmekä kuitenkaan tulleet painaneeksi mieleen tämän nimeä. Se on Vácin pohjoispäässä Vörösmartyn torilta katsoen vasemmalla heti ensimmäisessä korttelissa. Ei kymmentäkään pöytää ole, mutta tehokas sisäänheitto ja ulosheitto toimii. Keitto oli todella herkullista ja sen kanssa sai kunnon leipäpalat sekä hehkuviiniä. Keiton hinnan muistan: HUF700, ehkä viini maksoi saman veran. Sekin oli hyvää, väkevät neilikkamausteet tuotiin teepussin tapaan sai itse laittaa tai olla laittamatta. Minä laitoin. Hyvää oli väkevänäkin. Ylen tyytyväisinä palasimme hotellille. Otin kuitenkin vertailun vuoksi kuvan Vörösmartyn torilla olevasta patsaasta. Onko se siis Vörösmarty, runoilija? Vai onko se Kossuth? 
 

Illalla tarjosimme ystävällemme iki ajoista Feig Júlialle aterian taiteilijaravintolassa nimeltä Articsoka (Zichy u. 17). Paikka on tyylikkään näköinen. Naiset pitivät lohesta, minun mustalaispaistini oli karu mutta täyttä tavaraa. Viini kohtuullista. Harmi, että András perheineen oli sairastunut eikä ollut paikalla. András on nykyään taidokas kääntäjä ja edellisellä kerralla sinnikkäästi opetti ja suostui puhumaan minulle unkaria, vaikka melkein joka sanan jouduin sanakirjasta etsimään.
 

Ravintolan jälkeen oikeastaan ensimmäinen lepoilta.
 
 

Kovin tyytyväisinä lentää lehautimme illalla kotiin. Tässä vielä kuvia majapaikastamme, jonne suunnittelemme ensimmäistä Mummin leirikoulua ehkä vuonna 2005.