20.02.1984, maanantai-ilta Buenos Airesissa. Perinteinen
tangopaikka El Viejo Almacén. Innoissamme olimme Eino Grönin
kanssa jo Argentiinaan tulomme ensimmäisenä iltana hankkiutuneet
tähän turistien tuntemaan tangomusiikin pyhiinvaelluspaikkaan.
Vaikka odotuksemme olivat suuret, tuli illastamme sittenkin kaiken ylittävä
musiikkielämys. Olimme ällikällä lyötyjä.
Laulajat ja soittajat vaihtuivat lavalla, ja aina uudet ja uudet yllätykset
vyöryivät ahnaisiin korviimme. Tutut ja tuntemattomat tangosävelmät
kuultiin loistavina sovituksina ja viimeistä piirtoa myöten nyansoituina
esityksinä, jotka vuoroin räjähtelivät aksentteina,
vuoroin etenivät leveänä sointumaalailuna. Suurimman huomion
meiltä saivat osakseen bandoneonin soittajat, joita olimme aikaisemmin
kuulleet vain levyiltä. Monet näistä soittimensa taitureista
olivat yhtyeittensä sieluja, joiden soittoa orkesterin muut jäsenet
tarkoin myötäilivät. Bandoneonistin hahmo kuljetti kappaleita
milloin kiihdyttäen, milloin hidastaen, milloin voimistaen ja milloin
taas vaimentaen.
Kaikenlaiset muistot risteilivät mielessäni, kun kuuntelin bandoneontaitureiden soittoa tuona iltana. Yksi asia varsinkin nousi selkeänä visiona mieleeni: Pihlajamaan Pelimannien harjoitukset kolmekymmentä vuotta aikaisemmin. Kolme hanurinsoittajaa kyynärpäätuntumassa Lassen olohuoneessa ja minä siinä sivummalla pianon tai vibrafonin ääressä. Tangoa oli tarjolla silloinkin. Harjoitusmestarimme Lasse oli itse ne sovittanut, La Cumparsitat ja muut. Sorminäppäryyttä vaativia juoksutuksia ja yllättäviä kiemuroita alusta loppuun. Mutta Lassella oli mielessä muutakin, kuin pelkkää hanurinsoiton tekniikkaa. Oli kokonaan uudenlainen käsitys tangon soitosta harmonikalla. Ei mitään tasatahtista jumputusta, mihin olimme tanssikeikoilla 'kukin syyllistyneet, vaan vaihtelevapoljentoista ja dynaamista soittoa. Palkeilla piti aikaansaada suuria voimakkuuden vaihteluja, iskujen tuli olla teräviä ja samanaikaisia, eikä melodiaa sopinut soittaa puisevasti nuottia seuraten, vaan rohkeasti tyylitellen ja koristellen. Jos nämä asiat osuivat kohdalleen, niin saattoi Lassen kuulla tyytyväisenä ynähtelevän soittonsa lomaan. Myös pianisti sai osansa koulutuksesta: - Sieltä bassopuolelta töykit niitä aksentteja sitten, ja ota niihin mukaan sellainen koristenuotti, että oikein kirpasee, ja kun meillä on se kahden tahdin paisutus, niin paina pedaali alas ja anna tulla ... ja jos ei muu auta, niin kaada vaikka se piano! Tärkeintä hanurin soittajille oli juuri oikea palkeen käyttö. Lasse oli kuunnellut tarkkaan argentiinalaiset tangolevynsä ja hänelle oli selvinnyt se, että säestysiskut ja aksentit piti ottaa palkeen avulla, eikä vain koskettimia naputellen. Siten, kuin bandoneonia soitettaessa kuuli tehtävän. Siinähän soitin lepää vapaasti soittajansa polvella, ja paljetta voi tempaista molemmilla käsillä, vieläpä polvellakin iskuja terästäen. Näin syntyy se räjähtävä dynamiikka, mikä on ominaista aidolle argentiinalaistangolle. Tätä yritti nuorille oppilailleen selvittää myös Lasse-mestari. Ja tarttuihan siitä tietenkin yhtä ja toista nuorten soittajien vaatteisiin, kun opetuksen kohteina sentään sattuivat olemaan Raimo Pihlajamaa ja Taito Vainio. Pihlajamaan Pelimannit oli hanurimusiikin "workshop"; Lassen verstas, jossa taottiin hanurin soittoon uusia "ituja", kuten mestari itse tapasi sanoa. Pelimannit soittivat myös valsseja, polkkia ja jenkkoja, mutta minulle tärkeintä osaa ohjelmistossa merkitsivät juuri tangot. Olin vuonna 1951 Lappeenrannan Kasinolla kuullut lähietäisyydeltä aitoa bandoneonin soittoa ja tullut pahasti tangokärpäsen puremaksi. Pari vuotta myöhemmin kuulin Lassen levyttämän Hanurini kertoo Argentiinasta ja ihailin siinä aidosti sykkivää tangon pulssia. Niinpä syöksyin innolla mukaan, kun Lasse pyysi minua harjoituksiinsa. Jokaista radio-ohjelmaa harjoitettiin päiväkausia. Tunsin olevani kovassa koulussa ja kovassa seurassa ja nautin suuresti, kun tangon rysäykset joskus saivat aikaan maestron hyväksyvää ääntelyä. Yhteistyö koitui minulle sikäli merkitykselliseksi, että myös ensimmäiset levysovitukseni sain tehdä Lasselle. Kysymyksessä oli tangosingle kahdesta A. Malandon sävellyksestä, Cornelita ja Anoranza vuodelta 1957. Siitä alkoi kohdallani kymmenien tangolevytysten sarja. Saatoin Grönin, Reijo Taipaleen ja Olavi Virran levytyksissä käyttää hyväkseni Pihlajamaan Pelimanneissa saamiani oppeja hanurin käytössä ja liikkuvien bassostemmojen rakentelussa. Ja ilokseni tangojen sovitustyötä on tarjolla vieläkin. Tangot ovat edelleen keskeisesti esillä suomalaisessa kevyessä musiikissa. Uusien "itujen" kehittely jatkuu; Petri Ikkelä ja turkulainen Markku Hammarberg ovat ensimmäisinä suomalaisina säestäneet Grönin Eikkaa bandoneonilla levytyksissä ja konserteissa, ja niinpä kansallisen tangomme kehitysnäkymät ovat valoisassa vaiheessa. Kävelimme laulajan kanssa helmikuisen lämpimässä etelän yössä majapaikkaamme päin. Ensimmäisen iltamme musiikkikokemus oli saanut pohjolan pojat nöyriksi ja miettiväisiksi. Seuraavina iltoina olimme, uusia juttuja sulateltuamme, henkisesti jo paremmin varustautuneita ja pystyimme paneutumaan tämän uuden musiikin yksityiskohtiin: - Kuuntele nyt, nehän laulaa ihan kuin meikäläiset, eihän tuo niin ihmeellistä ole! Ja nuo bandoneonit; kyllähän sitä varmaan pystyisi hanurillakin tekemään yhtä ja toista. Mutta oli se vaan harmi, kun ei tultu tänne silloin kuusikymmentäluvun alussa, kun se tangohomma meillä lähti käyntiin. Harmonikka elämäntyönä on omistettu harmonikkataiteilija Lasse Pihlajamaalle hänen 70-vuotispäivänsä kunniaksi. Juhlakirjassa tarkastellaan hänen elämäntyötään harmonikan parissa soittajana, säveltäjänä ja suomalaisen harmonikkakulttuurin kehittäjänä. Suomen Harmonikkainstituutti 1987
|
Asko Korpela 20000208 (20000208) o Asko.Korpela@kolumbus.fi o AJK kotisivu