Kohennan istuma-asentoani ja : se on kuumaa, hienoa ja melkein valkeata. Valta- meren laineet vyöryvät rantaviivaa ylös ja vetäytyvät nopeasti takaisin. Veden liike ja sen
tasaisena jatkuva rytmi synnyttävät huokailevan kohinan: Oceano Atlantico hengittää.
Aalto jättää rantahiekkaan tumman, veden kovettaman kaistaleen. Se on kuin lavea polku, jota pitkin ruskettuneiden ihmisten virta vaeltaa Copacabanan rantaviivaa edestakaisin. Tänne tullaan näyttäytymään: yksin, kaksin ja perheittäin, bikineissä, shortseissa ja
uimapuvuissa. Ne, jotka eivät halua kävellä, leiriytyvät kuivalle hiekalle pyyhkeineen, eväineen ja päivänvarjoineen. Meitä on tuhansia täällä tänään: monen ikäisiä, monirotuisia ja monibodyisia. Rion Copacabana on enemmän kuin hiekkaranta; se on osa - cariocan - riolaisen sosiaalista elämää, perintöä ja kulttuuria.
Koulupojan kokoinen, kahvinruskea nuorimies lennättää värikästä leijaansa ja hihkuu jotakin naapurilleen. Katson taivaalle: se on kuin puhtaaksi lakaistu, sininen ja
pilvetön. Jouluaaton sää ei voisi olla parempi. Onkohan Suomessa pakkasta...? Ajatukseni katkeavat, kun lähestyvä tumma rihkamakauppias alkaa tyrkyttää tavaroitaan. Kieltäydyn ja
siirrän katseeni miehen uurteisista kasvoista hiekkalinnan kimpussa ahertaviin lapsiin. Rakennelma on jo pitkällä torneineen, muureineen ja vallihautoineen. Vesirajasta kuuluu kimeitä kirkaisuja: nuoret rantaleijonat yrittävät uit taa siellä bikinityttöjä. Kisailu tihkuu seksiä.
Annan katseeni tavoittaa lähellä sijaitsevan Sokeritoppa-vuoren, joka kohoaa lähes neljänsadan metrin korkeuteen. Sen huipulta silmäiltynä Copacabana Beach on kuin vihreiden vuorten ja sinisen Atlantin väliin unohtunut valkea kaari. Sitä myötäillen kulkee upea rantakatu Avenida de Atlantica palmuineen, loistohuoneistoineen ja hotelleineen. Köyhien
asumukset - favelas - ovat ripustautuneet vuorten rinteille; sinne ei turistilla ole asiaa.
Supisuomalaisen näköinen pulu tepastelee nyt pitkin valkeata hiekkaa päättäväisesti kohti reppuani. Ennen kuin ehdin häätää sen pois, ruskea setteri säntää jostakin naapurin päivänvarjon takaa ja ajaa linnun ilmaan. Koira katsoo minuun kysyvästi, mutta en rupea tekemään tuttavuutta sen kanssa. Se häipyy, kun tuijotan itsepintaisesti lentopalloa pelaavien suuntaan.
Hiki näkyy helmeilevän hiekassa äheltävien iholla: alan ymmärtää miksi rantapallo on olympialaji.
Rupean pohtimaan Copacabanan sosiaalista ulottuvuutta ja muistan: Rio de Janeirossa ihmisten väliset luokkaerot ovat jyrkät. Täällä rannalla eroja on vaikea havaita:
kuka tulee favelasta, kuka rantakadulta? Ihmiset ovat yhtä niukasti pukeutuneita - miltei alasti, kuten suomalaisessa saunassa
- ja ilman arvoja, titteleitä tai sosiaalisia paineita. He näyttävät nauttivan yhtäläisesti auringosta, vedestä ja jouluaaton tunnelmasta. Niin minusta ainakin tuntuu. Luen vasta myöhemmin turistioppaasta, että täälläkin osataan karsinoida. Eri ihmisryhmät: nuoret, mustat,
"intelligentit", taiteilijat, seksuaalisesti poikkeavat jne löytävät toisensa tietyiltä reviireiltä. Uskon istuneeni heteromiesten reviirillä...
Naapurini sanoo minulle jotakin portugalin kielellä: en ymmärrä. Hän vääntää soittimensa kovemmalle ja samban syke tarttuu meihin. Cariocat alkavat lyödä käsiään yhteen, heidän vaikeat hammasrivinsä välähtävät. Joku aloittaa laulun, johon muut
yhtyvät: bikinitytön lantio alkaa pyöriä, tunnelma nousee. Harmi, ettei kynällä voi kuvata
vivahteita, jotka korva kuulee. Copacabanan joulukarnevaali on sykkivä, iloinen, lämmin ja ystävällinen.
Feliz Natal!
Pertti Araviita
pertti.araviita@kolumbus.fi
|