Jaan Kross luennoi Tartossa teostensa omaelämäkerrallisuudesta ja paljastaa uuden romaaninsa salaisen kaavan
"Kahdeksankymmentä prosenttia täyttä totta"
Kirjailija Jaan Kross on täyttänyt opiskeluvuosiensa toiveen: hän saapuu luennoimaan Tarton yliopistoon professorina, ei tosin kansainvälisen oikeuden vaan vapaiden taiteiden.
HANNU MARTTILA Helsingin Sanomat TARTTO
Kun kirjailija Jaan Kross astelee hymyillen ja tuttaviaan tervehtien Tarton yliopiston auditorio 102:n katederiin, voi melkein kuulla kansainvälisen oikeuden vt. dosentin Jaan Krossin kuivan naurahduksen viidenkynunenenkahden vuoden takaa.
I,upaavan oikeustieteilijän korkealle viritetty akateeminen ura katkesi silloin, tammikuussa 1946, pidätykseen ja kyyditykseen pohjoiseen hiilikaivosleiriin ja myöhemmin Siperiaan. Kun hän kahdeksan vuotta myöhemmin palasi Viroon, hän ei edes harkinnut vanhan virkansa hakemista.
Siperia opetti kaiken mitä kansainvälisestä oikeudesta neuvostoyhteiskunnassa oli tietäminen. "Oppiaineeni oli likvidoitu. Piti kokeilla muuta."
Jaan Kross, 78, kutsuttiin helmikuussa Tarton yliopiston tämänvuotiseksi Vapaiden taiteiden professoriksi. Valitulta - toisin kuin esimerkiksi Suomen taiteilijaprofessoreilta - edellytetään koko vuoden kestävää luentosarjaa, esityksensä sisällön suhteen hänellä on varsin vapaat kädet. Kross on valinnut viimeaikaisia romaanejaan sivuavan otsikon Omaelämäkerrallisuus kirjallisuuden mahdollisuutena ja välttämättömyytenä.
Nimityksensä jälkeen Kross tunnusti pitäneensä opiskeluaikanaan itsestään selvänä että päätyisi Tarton yliopiston professoriksi.
"En puhuisi revanssista, vaan jonkinlaisesta symmetriasta - kohtalon yrityksestä kompensoida silloinen luentojeni katkeaminen, kun maailmamme taas normalisoituu", Kross nyt määrittelee.
Huhtikuun luentonsa aiheeksi Kross on ottanut vastailmestyneen romaaninsa Paigallend (Paikallaanlento), jossa itse esiintyy itsensä näköisenä sivuhenkilönä, päähenkilön elämäntarinan muistiinmerkitsijänä.
Tarton suurimmassa kirjakaupassa kirja oli jo myyty loppuun, mutta salissa vain muutamat ovat lukeneet lähes neljäsataasivuisen romaanin. Kirjailija siis lukee esityksensä taustaksi näytteitä - ja muuttuu papereihinsa uppoutuneesta vanhasta luennoitsijasta säkenöiväksi näyttelijäksi, joka saa vuorosanat elämään ja roolihenkilöidensä karisman hehkumaan.
Paigallend on Ullo Paerannan romaani, kuten teoksen alaotsikko kertoo. Esikuvan nimi on muutettu ja romaanin pääosanesittäjään on liitetty joitakin piirteitä muista henkilöistä. "Mutta yksi reaalinen ihmiskohtalo on hallitsevasta kirjan taustalla", Kross tunnustaa.
Kyseessä on koulutoveri ja ystävä Tallinnan Westholmin lyseosta, varsinainen muisti-ihme, monilahjakkuus ja kielinero, jolla ainakin jälkimaailman kannalta on ainutlaatuinen todistajan asema Viron kukoistuksen ja nöyryytysten vuosikymmeninä.
Kuin huomaamatta Kross tulee Paerannan kautta kirjoittaneeksi taas yhden version oman elämänsä ja sukupolvensa kertomusta. Romaanin alkupuolella, Ullon perheen vajotessa 1930-luvun vaihteessa uusrikkaiden avarista ja valoisista kerroksista asunto asunnolla kohti esikaupunkien kellariloukkoja, sosiaalisten miljöiden ja asenteiden kuvaus hakee vertaansa jostain Dickensin ja Mannin välimaastosta. Perheensä hylkäävä isä tuo romaaniin lisäksi symbolisen jännitteen, joka loppujaksossa purkautuu Ullon uneen: isä ja Baltian toiveet pettänyt Roosevelt - henkilökohtainen ja poliittinen - sulautuvat yhteen.
Ullo ansaitsee sopparahoja tekemällä maksusta luokkatoveriensa kotitehtäviä ja opettajille referaatteja Saussuren lingvistiikasta, kunnes hänet lupaavana hallinnollisena kykynä poimitaan pääministerin kansliaan. 25-vuotiaana hänet nimitetään hallitusneuvokseksi valtuuskuntaan, joka sortuvan tasavallan puolesta ottaa rajalla vastaan Neuvostoliiton miehitysjoukot.
Hän jatkaa tehtävissään ensimmäisen neuvostopääministerin luotettuna, koska tämä arvosti häntä runoilijakolleganaan. Saksalaisaikana hän pulpahtaa uudelleen valoon miehitysvallan alaisten virolaisjoukkojen tulkkina ja toimii samaan aikaan Viron itsenäisyyttä ajavassa vastarintaliikkeessä. Parisataa sen jäsentä - Ullo mukaan luettuna - pidätetään keväällä 1944.
Ullo Paerand palasi hallituksen avustajaksi ohikiitävinä syyskuun päivinä 1944 saksalaisten tehdessä lähtöä ja Neuvostoliiton joukkojen lähestyessä Tallinnaa. Otto Tiefin hallitus yritti vakuuttaa länsivallat Viron itsenäisyystahdosta. Ullo lähetettiin hallituksen kuriirina virolaisten järjestettyä vastarintaa johtavan vanhan amiraali Pitkan luo Kohilaan - vain nähdäkseen vastarinnan murtuvan.
Nopeasti ylennyt Ullo ennusti - ehkä ei aivan leikillään - päätyvänsä vielä pääministeriksi. Neuvostovallan palattua potentiaalinen pääministeri oli kuitenkin kypsynyt toiseen ratkaisuun. Hän jättäytyi valmistamaan surkeassa työpajassa pahvisia matkalaukkuja, maassa jossa ne oikeastaan olivat vain matkustusvapauden pahvikulisseja. Neljänkymmenen vuoden vapaaehtoista köyhyyttä ja sisäistä maanpakolaisuutta väritti vain pienimuotoinen postimerkkibisnes ja maniaksi kasvanut tykkien pienoismallien keräily.
Mutta harva virolainen on saanut Paigallendin veroista muistomerkkiä. Viron kriitikot ovat viimein valmiit nostamaan Krossin maan suurimpien romaanikirjailijoiden Tammsaren ja Ristikiven rinnalle.
"Romaanin nimi symboloi minun mielestäni niiden ihmisten kohtaloa, joilla ei ollut Viroon jäätyään mahdollisuutta toteuttaa itse , koska se olisi vaatinut kompromisseja. He jäivät lentämään paikalleen, vailla näköaloja vallitsevassa tilassa ja ajassa", Kross kuvaa.
Missä määrin romaanin tapahtumat vastaavat todellisen Ullo Paerannan elämäkertaa?
"Kahdeksankymmentäprosenttisesti", kirjailija vastaa epäröimättä.
Kahden romaanin väliin jäi puolitoista tuntia lepoa
Ullo Paerannan oikeaa nimeä Kross ei halua paljastaa, jo siksi, että hänellä on ikäviä kokemuksia romaanihenkilöittensä todellisten sukulaisten herkkänahkaisuudesta. Ulloakaan ei
ole kuvattu pelkästään sankarillisessa valossa, ja välillä kertomus tuntuu suorastaan itse kyseenalaistavan päähenkilön luotettavuuden tietolähteenä. Mutta sitä keinoahan Kross on ennenkin käyttänyt lukijan liian varmuuden horjuttamiseksi.
Ullo Paerannan esikuva kuoli kaksitoista vuotta sitten. Sitä ennen Kross tapaili häntä säännöllisesti ja tallensi muistiinpanoina sekä ääni- ja videonauhoina hänen elämäntarinaansa. Yksityiskohtien perusteellisempi muistiinmerkitseminen jäi kesken, mutta pääpiirteet oli jo käyty läpi eikä kirjailija näytä panneen pahakseen tiheään dokumenttiaineistoon jäänyttä kuvitteluvaraa.
Ullo Paerand vilahtaa jo Krossin edellisessä romaanissa Mesmerin piirissä, joka keskittyy Krossin ylioppilasaikaan ja Tarttoon. Ensimmäisten neuvostovaalien kuvauksessa Ullo mainitaan pääministeri Johannes Vareksen avustajana ja turvallisuuspoliisin julkean vaalipetoksen silminnäkijänä.
Mesmerin piirin alkaessa valmistua Kross oli huokaillut pitävänsä pitkän loman.
"Puolitoista tunfia viimeisen rivin valmistuttua hän alkoi käydä levottomaksi ja kysellä: 'Mihin minä ne UIlon haastattelukansiot laitoinkaan?" Ellen Niit, Krossin puoliso kertoo.
Kun Kross alkaa kirjoittaa, romaani on tietyssä mielessä jo muotoutunut, ja se vain purkautuu paperille konekirjoitusliuskan päivävauhtia. Käsikirjoituksessa on hämmästyttävän vähän korjauksia.
Paigallend on ollut vuoden päivät valmis, ja ennen sen ilmestymistä Kross on kirjoittanut novelleja, artikkeleita, puheita ja korjauksia raamatunkäännökseen.
"Ja nyt tietysti luentosarjaani. Siitä tulee vaikutelmia omasta kirjoituskokemuksestani, mutta en osaa vielä sanoa miten se huipentuu, kun luennot joulukuussa päättyvät."
Romaaniensa lopunhan Kross tietää jo ryhtyessään kirjoittamaan.
"Jaa, mutta tämä on toinen juttu, paljon monimutkaisempi."
Jaan Kross: Paigallend. 3 76 s. Virgela 1998
Tarton yliopisto haluaa julkaista Jaan Krossin luentosarjan kirjana.
Paikallaanlento on virolaisille kallis kirja, mutta ulkoasultaankin hienostunut. Jaan Krossin uusi kustantaja Virgela on ryhtynyt julkaisemaan myös kirjailijan koottuja teoksia. Niiden hopeanhohtoisen suojapaperin sanotaan harkitusti muistuttavan ennen sotaa ilmestynyttä Nobel-kirjailijoiden sarjaa.
Kaksi ensimmäistä nidettä, Kolmen ruton välillä I-II ja Vikmanin pojat kuuluvat Krossin avainteoksiin; ne ovat myös hänen tähänastisista romaaneistaan ainoat, joita ei ole suomennettu. 1500-luvulle sijoittuva Kolmen ruton välillä pohjautuu samaan Balthasar Russowin kronikkaan, josta mm. Aino Kallas ammensi aiheita. Wikmanin pojat (1988) on omaelämäkerrallinen kouluromaani. Se tavallaan avasi aikakauden, jolloin Viron ja sen vanhemman sukupolven historiasta saattoi kertoa suoraan tarvitsematta pukea polttavimpia asioita historiallisiin roolipukuihin.
Wikmanin pojat ovat sananmukaisesti kadotettu sukupolvi. Kross arvioi, että vuonna 1938 Wikmanin - todellisuudessa tallinnalaisen Westholmin - koulun päättäneistä neljästäkymmenestä luokkatoverista 15 pakeni sodan aikana länteen, kymmenkunta mobilisoitiin Puna-armeijaan; niistä, jotka jäivät Viroon, osa joutui Saksan armeijaan ja osa eloonjääneistä sitä tietä maanpakoon. Viroon jääneistä monia odotti kyyditys. Sodan, vankileirien ja luonnollisen kuoleman jäljiltä luokkatoveruksia on elossa silti kymmenkunta.
Kross on 90-luvun romaaneissaan ja novelleissaan palannut sukupolvensa henkilögalleriaan. Se, mistä odotettiin kirjailijan muistelmia, onkin kasvanut oikullisesti kartoittuvaksi romaanimaisemaksi.
Nyt Jaan Krossin on kuultu pohtivan ääneen, pitäisikö sittenkin vielä kirjoittaa yksi vankileiriromaani: virolaisvangit viettivät kolme vuotta sisätöissä rakentamalla konetta, joka mullistaisi puisten sälekaihtimien tuotannon. Kone valmistui ja hyrräsi kuin utopia. Missä sitten vika? Se vaati toimiakseen täysin virheetöntä - suoraa ja oksatonta raaka-ainetta ...
HANNU MARTTILA
JUKKA RISLAKKI Helsingin Sanomat
TALLINNA-Kommunistipuolue käski neuvostoajalla hävittää noin 80 prosenttia Viron ensimmäisen itsenäisyyden ajan kaloista ja muista julkaisuista. Näin kerrottiin kiellettyjen kirjojen vapautumisen kymmenvuotisseminaarissa Tallinnan Akateemisessa kirjastossa päättyneellä viikolla. Vaarallisimpina pidetyt kirjat poltettiin, muut vietiin raaka-aineeksi paperitehtaisiin.
Suurimmissa kirjastoissa oli "erikoisfondi", varasto, jossa säilytettiin kiellettyjen painotuotteiden näytekappaleita, kertoivat esitelmöijät. Kirjoja oli yli 13 000 nimikettä ja aikakausjulkaisuja lisäksi suuri määrä.
"Erittäin vaarallisia" neuvostovastaisia kirjoja saivat tutkijat lukea vain Viron kommunistipuolueen keskuskomitean luvalla. Niiden nimilehdille lyötiin kaksi kuusikulmaista leimaa. Kaunokirjallisuudesta joukkoon kuuluivat mm. pakolaiskirjailija Arved Viirlaidin teokset. Ulkovirolaiset kirjailijat oli takavarikoitu postipaketeista.
Vähemmän vaarallisia saattoi työnantajan tai opettajan anomuksesta ja kirjaston johtajan luvalla. Kirjat oli luettava varastossa rautaristikoin eristetyssä vartioidussa tilassa.
"Totalitaarinen valtio kiinnitti erityistä huomiota lasten kasvatukseen, ja lastenkirjoista kiellettiin paljon myös läntisiä klassikoita", sanoi dosentti Kaljo Veskimägi.
Neuvostoliiton kulttuuriministeriö ilmoitti keväällä 1988, että kirjat sai siirtää varastoista kirjastoihin, ja sen jälkeen Neuvosto-Viron hallitus vapautti eri luvalla myös Saksan miehitysajalla ilmestyneet kirjat. 1989 lopussa sai kansa lukea kaikkia vanhoja painotuotteita.
Seminaarissa kerrottiin, että arkistoasiakirjoja ei hävitetty vaan suljettiin erikoisvarastoihin. Nekin avattiin asteittain, mutta turvallisuuselinten sisäministeriön papereista tärkeimmät oli viety Moskovaan. Kommunistipuolueen arkisto jäi pääosin virolaisten käsiin.
Heinäkuussa 1940 kirja oli arvossa Tallinnassa, kunhan sen nimi oli Stalinilainen perustuslaki.