Yhdellä suurella kielellä kirjoitetun, unohdetun, viime vuosisadan loppupuolella kirjoitetun mestariteoksen löytäminen on harvinainen uroteko. Amerikkalaisen kirjailijan ja kriitikon Susan Sontagin onnistui kuitenkin löytää kansainvälisten kriitikkojen nyt ylistämä, 1980 valmistunut Leto v Badene ("Baden-Badenin kesä"). Kirjan kirjoittaja, Leonid Tsypkin, oli aivan viime hetkiin täysin tuntematon kirjailijana. Romaanin nimi viittaa Fedor Dostojevskin ja Anna Grigorjevna Snitkinan ensimmäiseen yhteiseen kesään avioparina. He matkustivat 1867 Eurooppaan, jossa Dostojevski, 46, istui yleensä rulettipöydän ääressä ja pelasi heidän koko omaisuutensa, samalla kun Snitkina, 21, antoi kunnioittavasti anteeksi ja luovutti hänelle itkien korunsa. Hän piti miestään paremmin ymmärtääkseen päiväkirjaa, jota mies ei osannut lukea, koska hän kirjoitti sitä pikakirjoituksella. Runsas sata vuotta myöhemmin muuan mies istui junassa matkalla Moskovasta Leningradiin. Hän katsoi omaa Venäjäänsä ja luki Anna Grigorjevnan päiväkirjaa. Nämä kaksi matkaa kietoutuvat Tsypkinin romaanissa toisiinsa vaivattoman ja älykkään assosiaatiotekniikan avulla, samalla kun teksti avautuu kohti Dostojevskin koko elämää: hänen tuotantoaan, aikaansa, Venäjän historiaa ja kirjallisuutta sekä Neuvostoliiton 1970-lukua. Kirjassa on kuitenkin vain 191 valloittavaa sivua. Niiden pitkät lauseet sallivat salamannopeita hyppyjä ajassa ja asioissa. Tsypkinin romaanissa teksti vaikuttaa lähentyvän enemmän ajatusta, kuten esimerkiksi William Faulknerin tai Claude Simonin romaaneissa – niin, Tsypkiniä on verrattava juuri 1900-luvun suuriin nimiin! On pieni ihme, että ylipäätään saamme lukea Baden-Badenin kesää. Leonid Tsypkin syntyi 1926 Minskissä venäjänjuutalaiseen perheeseen. Sodan aikana perhe pakeni kaupungista, mutta palasi sinne sodan jälkeen. Pojasta tuli tunnustettu lääketieteen tutkija, patologi. Hän julkaisi elinaikanaan satoja tieteellisiä artikkeleita mutta ei yhtään mitään kaunokirjallisesta tuotannostaan. Yksi poikkeus on: Tsypkinin Yhdysvaltoihin emigroituneen pojan onnistui saamaan yksi ote Baden-Badenista emigranttien New Yorkissa ilmestyneeseen Novaja Gazeta -julkaisuun maaliskuussa 1982, seitsemän päivää ennen isänsä kuolemaa. Otteita julkaistiin vielä muutamissa julkaisuissa, kirjasta ilmestyi pieni painos englanniksi ja joitakin epätäydellisiä venäjänkielisiä laitoksia. Ne ilmestyivät huomaamatta ja kaikki viittasi siihen, että "Baden-Badenin kesä" unohdettaisiin ikiajoiksi. Susan Sontag kaiveli 1990-luvulla lontoolaisen antikvariaatin vanhojen taskukirjojen laatikkoa, ja sai käteensä "yhden vuosisadan kauneimmista, kohottavimmista ja omaperäisimmistä kaunokirjallisista teoksista". Sontag oli löytänyt jotakin täysin epätodennäköistä, hän oli saanut käsiinsä myöhäisen 1900-luvun intensiivisesti haravoidusta kirjallisesta maaperästä "unohdetun mestariteoksen". Hän sai aikaiseksi uuden englanninkielisen painoksen ja kirjoitti siihen asiantuntevan ja innostuneen esipuheen, joka on seurannut mukana, kun kirja on käännetty tässä vaiheessa noin tusinalle kielelle. Esipuhe sisältyy myös ensimmäiseen varsinaiseen venäläiseen laitokseen, joka julkaistiin vain muutama kuukausi sitten kahdenkymmenen vuoden viivästyksen jälkeen. Miten se on mahdollista? Muutama asia selviää Leonid Tsypkinin oman persoonallisuuden kautta. Hän eli kirjallisten piirien ulkopuolella huolimatta siitä, että hän oli intohimoisesti kiinnostunut kirjallisuudesta yleisesti ja Dostojevskista erityisesti. Hän kirjoitti itselleen ja lähimmilleen hyvin tietoisena siitä, että hänellä ei ollut mahdollisuuttakaan saada tekstejään julkisuuteen Neuvostoliitossa. Hän pelkäsi myös kostotoimia ja suostui lähettämään käsikirjoituksiaan ulkomaille vasta sen jälkeen, kun hänen anomuksensa muuttamisesta pojan luo Yhdysvaltoihin oli hylätty ja hän oli menettänyt tutkijanvirkansa. Kirjan vastaanotto Venäjällä on ollut sekä innostunutta että vaivaantunutta, kun kansainvälinen menestys on tuonut sen takaisin synnyinmaahansa. On nöyryyttävää saada "yksi viime vuosisadan loppupuolen hienostuneimmista venäläisistä romaaneista" vieraan välityksellä, Knizhnoje obozrenje -lehti kirjoittaa. Kirjallisuudentutkija Andrei Ustinovin mielestä on skandaali, että venäläinen romaani voi ilmestyä maailmankirjallisuuteen ilman, että se olisi olemassa Venäjällä. Tämä junamatka ajan ja tilan ulkopuolella on myös vavahduttava henkilökohtainen rippi. Tsypkin kirjoittaa omansa ja aikansa raskaan historian suodattimen lävitse. Jokikisellä, sattumanvaraiselta vaikuttavalla henkilökohtaisella fragmentilla on ladatut merkityksensä, etenkin silloin kun romaanin minä on päässyt perille Leningradiin. Niissä voi olla kyse perheystävä Gilda Jakovlevnan kertomuksista miehensä uskottomuudesta, hänen piirityksen aikaisista muistoistaan tai Dostojevskin museon henkilökunnan pilanteosta. Museossa on nykyään Leonid Tsypkinin ottamien valokuvien albumi. Romaanin minä matkustaakin Leningradiin etsimään ja ikuistamaan Dostojevskin aikaisia katuja ja taloja. Hän on lukenut kaiken, mitä Dostojevski kirjoitti, sekä kaiken, mitä Dostojevskista on kirjoitettu, ja tähän ihastukseen sisältyy vaikeita kysymyksiä. Maatessaan illalla Gildan sohvalla hän tarttuu hakkaavin sydämin artikkeliin Juutalaiskysymys ja yrittää vielä kerran ymmärtää. "Miten voi mies, joka romaaneissaan osoitti sellaista herkkyyttä inhimillisen kärsimisen edessä, joka niin palavasti puolusti nöyryytettyjä ja loukattuja – – että tällä miehellä ei ollut ainuttakaan sanaa puolustaakseen tuhansia vuosia vainottuja ihmisiä – .– juutalaiset eivät olleet hänelle edes kansa, vaan hän piti heitä heimona – – ja tähän 'heimoon' kuuluin myös minä ja kaikki minun tuttavani ja ystäväni, jotka yhdessä keskustelevat venäläisen kirjallisuuden hienovivahteisimmista kysymyksistä." Hän kysyy itseltään vaeltaessaan lumisten Dostojevskin kortteleitten pakkasessa: mitä tekemistä minulla oikeastaan on täällä? Miksi tunnen niin voimakasta vetoa ihmiseen, joka halveksii minua ja kaltaisiani? Nämä kysymykset jäävät vaille vastauksi a, ja niistä tulee avoimia haavoja, jotka saavat Tsypkinin laittamaan liikkeelle koko suuren tietomääränsä ja intensiivisen elämyksensä ihmiseen nimeltä Fedor Dostojevski. Romaani ei ole realistinen tai dokumentaarinen kuvaus, vaan usein unenkaltainen näkemys, visio, Dostojevskista. Milloin hän on Anna Grigorjevnan omaisuudella pallotteleva jonglööri, milloin he uivat kauan pitkissä rakkaudentoimissa. Kirjaan mahtuu myös herkästi ärsyyntyvä Dostojevski, siinä kuvataan myös hänen lähes sairaalloista pelkoaan joutua nöyryytetyksi ja samalla hänen tosi nöyryyttään, kun hän laskeutuu polvilleen pyytämään anteeksi. Ja ennen kaikkea kuvaan kuuluvat valtavat ja syvästi inhimilliset kopeuden ja alennuksen väliset riuhtaisut, kun pelaamisen kurimus imaisee hänet. Tämän Dostojevskin ja surumielisen, 1970-luvun moskovalaisintellektuellin yhteen saattaminen siten, että heidän elämänsä valaisevat toisiaan, on merkittävä saavutus. On lisäksi merkillistä ajatella, miten lääkäri ja tutkija Leonid Tsypkin joka ilta istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti ilman mitään varsinaista kirjallista kokemusta niin omaleimaisen, tyylillisesti korkeatasoisen ja harmonisen teoksen. Perestroikan murrettua neuvostosensuurin odotettiin, että ainakin jokin piilossa ollut mestariteos ilmaantuisi julkisuuteen. Julkaisujen virtaa hallitsivat kuitenkin dokumentaariset teokset, kaunokirjallinen anti oli pettymys. Voikin kysyä nyt, onko Baden-Badenin kesä romaani, jota silloin toivoimme ja odotimme? Leonid Tsypkin: Leto v Badene. Esipuhe
Susan Sontag, jälkilause Andrei Ustinov. Novoje Literaturnoje Obozrenije.
219 s. 6 e. Tammi julkaisee kirjan keväällä 2004 Marja-Leena
Jaakkolan suomennoksena.
Kristina Rotkirch, Helsingin Sanomat
|
Asko Korpela 20030809 (20030809) o 
o AJK kotisivu