Kosztolanyi 
Villamosut - Raitiovaunumatka

Kosztolányi Deszõ 

Kosztolányi Deszõ 
TIZENNYOLCADIK FEJEZET, 19. luku
MELYBEN EGY KÖZÖNSÉGES VILLAMOSÚTRÓL AD MEGRÁZÓ LEIRÁST, S ELBOCSÚZKODIK AZ OLVASÓTÓL missä tavallisesta raitiovaunumatkasta saadaan järkyttävä kuvaus ja heitetään hyvästit lukijalle. 
- Orditott a szél – szólt Esti Komél. – A sötétség, a hideg, az éj jeges virgáccsal verte végig s összekarmizsálta arcomat. - Tuuli ulvoi - sanoi Komél Esti. Pimeys, kylmä ja yö iski jäisellä ruoskalla loppuun asti ja sai kasvoni kauttaaltaan punaisiksi.
Orrom sötétbibor volt, kezem szederjes, körmeim lilák. Csorogtak könnyeim, mintha sírnék, vagy megolvadt volna bennem az élet, mely még nem fagyott jégkupaccá. Köröskörül fekete sikátorok ásitoztak. Nenäni oli purppuranpunainen, käteni sinertivät, kynteni olivat sinipunaiset. Kyynelet valuivat kuin olisin itkenyt tai kuin elämä oli ollut sulamassa sisälläni, se osa joka oli jo jääkilikoina. Ympärillä ammottivat mustat kujat. 
Én csak álltam és vártam, topogtam a kökemény aszfalton, s körmeimbe fújtam. Télikabátom zsebébe rejtettem meggémberedett ujjaimat. Minä vain seisoin ja odotin, nostelin jalkojani kivikovalla asvaltilla, ja puhaltelin kynsiäni. Talvitakkini taskuihin piilottelin kohmettuneita sormiani.
Végre messze-messze a ködben feltûnt a villamos sárga fényszeme. Lopulta kaukaa sumussa erottuivat raitiovaunun keltaiset valosilmät. 
A kocsi visított a síneken. Szilaj kanyarodással megállt elõttem. Vaunu kirskui kiskoilla. Rajusti kaartaen se pysähtyi eteeni.
Föl akartam szállni, de alig nyúltam a kapaszkodóhoz, barátságtalan hangok rivalltak rám: ,,Megtelt." Emberfürtök lógtak a fölhágóról. Benn, a kétes homályban, melyet egyetlen fémszálas körte világított meg vörösen, élõlények mozogtak, férfiak, nõk, karon ülõ csecsemõk is. Halusin nousta vaunuun, mutta heti kun aioin toteuttaa aikeeni, epäystävälliset äänet tiuskaisivat: "Täynnä." Ihmisiä roikkui rappusissa. Sisällä epämääräisessä hämärässä, jota vain metalliverkkon sisällä yksi hehkulamppu punertaen valaisi, edessäolevat liikehtivät, miehet, naiset, myös vauvat käsivarsilla. 
Egy pillanatig tétováztam, majd hirtelen elhatározással fölugrottam. Semmi okom se volt finnyáskodni. Úgy fáztam, hogy fogaim összekocódtak. Aztán siettem is, nagy út várt rám: okvetlenül meg kellett érkeznem. Hetken emmin, sitten päätin äkisti hypätä sisään. Ei ollut syytä nirsoilla. Palelin niin kovasti, että hampaat kalisivat. Sitten myös pidin kiirettä, pitkä matka odotti: oli välttämättä päästävä perille.
Helyzetem eleinte több volt, mint kétségbeejtõ. Belecsimpászkodtam az emberfürtbe, s magam is egy láhatatlan bogyója lettem. Hidak, alagutak alatt vágtattunk el oly vad sebességgel, hogyha leesem, szörnyethalok. Olykor egy tûzfalat, egy deszkapalánkot, egy fatörzset súroltam. Életemmel játszottam. Tilanteeni oli enemmän kuin epätoivoinen. Tarrauduin ihmisryppääseen ja muutuin itse sen osaksi. Laukkasimme siltojen yli ja alikulkujen kautta niin villiä vauhtia, että jos putoaisin kuolisin siinä samassa. Milloin puristuin paloseinää, lankkuaitaa, puupölkkyä vasten. Koko elämä oli pelissä.
A veszedelemnél is több szenvedést okozott az a tudat, hogy útitársaim egytõl egyig gyûlöltek. Fönn a villamos tornácán röhögtek rajtam, lenn a fölhágón pedig azok, akikkel összekovácsolt a végzet, nyilván a megkönnyebbülés sóhajával köszöntötték volna, ha lezuhanok, nyakam szegem, s õk ily áron szabadulnak egy kölönctõl. Hätää lisäsi tietoisuus siitä, että kanssamatkustajani järestään vihasivat minua. Ylhäällä raitiovaunun etuosassa minulle nauraa röhistiin, olkoon postaissa ne, joiden kohtalo on yhteentaottu, ilmeisesti helpotuksesta olisi huokaistu, jos olisin pudonnut niskani taittaen ja he olisivat sillä tavoin vapautuneet taakastaan. 
Sokáig tartott, míg a tornácra kerültem. Csak épp a peremén jutott számomra talpalatnyi hely. De hát fönn voltam szilárd talajon. Két kezemmel keményen szorítottam a kocsi külsõ vázát. Nem kellett immár félnem, hogy lerepülök. Vei pitkään, ennenkuin pääsin etusillalle. Sain juuri ja juuri reunalta tilaa kantapäitteni alle. Mutta olin ylhäällä tukevasti jaloillani. Kaksin käsin puristin tiukasti vaunun ulkorunkoa. Ei tarvinut enää pelätä, että lentäisin pois kyydistä. 
Igaz, itt a közhangulat ismét ellenem fordult mégpedig viharosan. Ott lenn már félig-meddig megszoktak. Tudomásul vették létezésem, mint szomorú tényt, s miután összekozmásodtak velem, ügyet se vetettek rám. Fönn azonban én voltam a legutóbbi föltolakodó, a legfrissebb ellenség. Valamennyien közös gyülöletben forrtak össze ellenem. Nyíltan és suttyomban, hangosan és halkan, szitkokkal, tréfás átkokkal, otromba, aljas megjegyzésekkel üdvözöltek. Semmiképp se csináltak titkot abból, hogy szívesebben látnának a föld alatt két méternyire, mint itt. Tosin täällä taaskin yleinen mieliala kääntyi vastaani myrskyisästi. Siellä ulkona jo ikäänkuin totuin siihen jo. Suhtautuivat olemassa olooni ilkeämielisenä tekona, muuten eivät enää välittäneet. Sisällä sen sijaan olin viimeisin tungeksija, tuorein vihollinen. Jonkinmoinen yleinen viha kiehui minua vastaan. Avoimesti ja peitellysti, ääneen ja ääneti, manaten, leikkisästi sadatellen, kömpelösti, ilkeämielisin huomautuksin minua tervehdittiin. Mitenkään ei peitelty sitä, että olisivat nähneet minut kahden metrin syvyydessä maan alla mieluummin kuin täällä.
De nem adtam föl a harcot. Csak kitartani - biztatgattam magam. - Állni a sarat, azért sem engedni. Mutta en jättänyt taistelua. Ei muuta kuin kestämistä - rohkaisin itseäni. - Pintansta on pidettävä, periksi ei saa antaa. 
Konokságomnak meg is lett a foganatja. Elkaparintottam egy kapaszkodószijat, s azon csüngtem. Nemsokára meglõkött valaki. Oly szerencsésen buktam elõre, hogy beljebb vágódtam. Már nem közvetlen a kijárat mellett ácsorogtam, hanem a tornácon levõ csoport kellõs közepébe ékelõdtem sziklaszilárdan. Minden oldalról szorítottak, melengettek. Néha a szoritás olyan erõs volt, hogy elakadt lélegzetem. Néha egy tárgy - esernyõnyél vagy bõröndsarok - a gyomromba bökött. Itsepintaisuudellani olikin vaikutuksensa. Sieppasin kiinni roikkumishihnasta ja roikuin siinä. Pian joku tönäisi. Niin onnekkaasti poukkosin eteenpäin, että paiskauduin sisemmälle. Vielä en seissyt välittömästi uloskäynnin vieressä, vaan etusillalle tulevan väen keskellä kiilasin kivenkovaan. Joka puolelta tungettiin, ahdistettiin. Puristus oli ajoittain niin voimakasta, että hengitys salpautui. Milloin joku esine - sateenvarjon piikki tai matkalaukun kulma - pukkasi mahaani. 
De a múló jellegû zavaroktól eltekintve nem lehetett panaszkodnom. Mutta ohimeviltä häiriöiltä en voinut välttyä.
Aztán eshetõségeim fokozatosan javultak. Sitten mahdollisuuteni asteittain paranivat.
Jöttek-mentek, fölszálltak-leszálltak. Már fesztelenül mozoghattam, bal kezemmel kigomboltam télikabátomat, elõhalásztam nadrágzsebembõl erszényemet, s eleget tehettem a kalauz többszöri ünnepélyes, eddig eredménytelen felszólitásának, hogy váltsam meg menetjegym. Micsoda öröm volt legalább fizetnem. Tultiin ja mentiin, noustiin vaunuun ja laskeuduttiin alas. Voin jo hengittää vapaasti, vasemmalla kädellä avasin talvitakkini napit, kalastin housuntaskustani kukkaroni, ja voin toteuttaa seikkailun tähän saakka juhlallisen, mutta tuloksettoman kehoituksen lunastaa matkalippuni. Mikä ilo oli edes maksaa. 
Utána ismét egy kis zûrzavar támadt. Fölmászott egy tekintélyes, kövér ellenõr, akinek száz kilójától a zsúfolt kocsi csaknem kicsorrant, akár az a csordultig levõ kávéscsésze, melybe egy jökora cukrot dobnak. Az ellenõr kérte jegyemet. Újra ki kellett gombolkoznom, s ezúttal szabadon levõ jobb kezemmel kellett megkeresnem erszényemet, melyet imént bal nadrágzsebembe süllyesztettem. Tämän jälkeen oli taas pieni sekasorto. Vaunuun kiipesi arvokas, pulska tarkastaja, jonka sadasta kilosta täyteenahdettu vaunun sisältö melkein pirahti yli laidan niinkuin ääriään myöten täysi kahvikuppi, kun siihen laitetaan kunnon sokeripala. Tarkastaja pyysi lippuani. Minun oli napitettava takkini uudelleen auki, ja vapaaksi jääneellä oikealla kädellä piti etsiä kukkaroa, jonka vastikään olin tunkenut vasempaan housuntaskuuni.
De határozottan szerencsém volt. Amint az ellenõr alagutat vájva az eleven testek közt a kocsi belsejébe furakodott, egy viharos emberhullám engem is befelé sodort, és - eleinte nem hittem szememnek - én is benn voltam, benn a kocsi belsejében: ”megérkeztem”. Mutta olin rajattoman onnekas. Kun tarkastaja käytävällä raivasi tiensä elävien ruumiiden keskelle vaunun sisäosaan ihmisaallon puuska painoi myös minut sisäpuolelle, ja - ensin en uskonut silmiäni - minäkin olin sisällä, sisällä vaunussa: "pääsin perille".
Közben valaki fejbe ütött, télikabátomról lepattant pár gomb is, de mit törõdtem én ekkor ilyesmivel. Büszkeség dagasztott, hogy idáig jutottam. Leülésrõl természetesen szö se lehetett. Az ülõk kiváltságos társadalmát egyébként se láttam. Eltakarták õket az állók, a szijon lógók, akik váltogatva részint tulajdon lábukon álltak, részint másokén, aztán az a mocskos pára is, mely fokhagymás, gyomorsavas leheletektöl beszüremkedõ téli ködbõl, ruhák áporodott kigõzölgésébõl verõdött össze.  Tällä välin joku löi päähän, talvitakistani putosi myös pari nappia, mutta mitä välitin minä sellaisesta. Pullistelin ylpeydestä, että olin päässyt tänne saakka. Istuutumisesta ei tietenkään voinut olla puhettakaan. Istujien erikoisseuruetta en edes nähnyt. Sen peittivät silmiltäni edessäseisovat, remmeissä roikkuvat, jotka osittain seisoivat omilla, osittain toisten jaloilla, sitten myös suttuinen höyry, jota kertyi valkosipulin ja vatsahappojen hajuisesta hengityksestä sisään tihkuvasta talvisesta sumusta, vaatteiden höyrystymisestä. 
E minden emberi méltóságából kivetkezett összepréselt, büzös állatsereglet láttán annyira megundorodtam, hogy a célhoz és beteljesüléshez közel az a gondolat kisértett, leteszek a küzdelemrõl, nem folytatom tovább utamat. Tämä kaiken ihmisarvon vastaisessa ahdingossa olevaa ja haisevaa eläinjoukkoa katsellessa tunsin inhoa siinä määrin, että matkani määränpään ja tavoitteen  lähellä syntyi ajatus, että luovun taistelusta, en jatka matkaani enää.
Ekkor megpillantottam egy nõt. Az egy homályos sarokban álldogált, kopott ruhában, nyúlször nyakbavetõvel, a falnak támaszkodva. Elcsigázottnak, szomorúnak látszott. Egyszerû arca volt, szelid, tiszta homloka, kék szeme. Silloin näin erään naisen. Hän seisoi hämyisessä nurkassa, nukkavierussa kaninkarvakauluksisessa asussa, seinään nojaten. Vaikutti uupuneelta, murheelliselta. Hänen kasvoillaan oli yksinkertainen ja tyyni ilme, otsa oli kirkas ja silmät siniset.
Ha birhatatlannak éreztem a szégyent és sajogtak a tagjaim és émelygett a gyomrom, akkor a rongyokban, az állati pofák közt a dögletes levegõben õt kerestem, bújócskázva a fejek és kalapok között. Többnyire maga elé meredt. De egyszer találkozott tekintetünk. Ettõl kezdve nem zárkozott el. Úgy rémlett, mintha õ is azt gondolná, amit én, s mintha õ is tudná, hogy mit gondolok errõl a kocsiról és mindenrõl ami körülötte van. Ez megvigasztalt. Jos tunsinkin sietämättömäksi häpeän ja jäseniäni kivisti ja vatsaani kuvotti, niin ryysyissä, eläimellisten naamojen keskellä, inhottavassa hengitysilmassa etsin häntä, piiloutuneena päiden ja hattujen keskelle. Enimmäkseen hän tuijotti eteensä. Mutta kerran katseemme kohtasivat. Siitä pitäen hän ei enää sulkeutunut omaan oloonsa. Näytti että hän ajatteli samoin kuin minä, ikäänkuin hänkin olisi tiennyt, mitä minä ajattelin tästä vaunusta ja kaikesta ympärillä olevasta. Se ilahdutti minua.
Engedte, hogy nézzem õt, s én úgy néztem kék semébe, mint a betegek abba a kék villanymécsesbe, amelyet éjszaka gyújtanak meg a kórtermekben, hogy a szenvedõk mégse legyenek egészen egyedül. Hän salli minun katsella itseään, ja minä katselin hänen sinisiä silmiään kuin sairas sähkölamppua, joka sytytetään yöksi osastolle, etteivät kärsivät tuntisi itseään aivan yksinäisiksi.
Csak neki köszönhetem, hogy nem vesztettem el végleg harci kedvemet. Vain häntä voin kiittää, etten lopullisesti menettänyt taistelutahtoani.
Egy negyed óra múlva már ülõhelyet is kaptam a padon, melyet réztámaszkodók mértek ki négy utas számára. Egyelõre csak annyi hely jutott nekem, hogy a levegöben lebegve fél combomra ereszkedhettem. A köröttem ülõk ronda nyarspolgárok voltak, belefészkelték magukat vastag bundájukba és szerzett jogaikba, melyekbõl semmit sem akartak engedni. Én beértem azzal, amit adtak. Nem követelõztem. Tettettem hogy nem veszem észre silány dölyfüket, Úgy viselkedtem, mint egy zsák. Tudtam, hogy az emberek ösztönösen gyülölik az embereket, és sokkal hamarabb megbocsátanak egy zsáknak, mint egy embernek. Neljännestunnin kuluttua sain myös istumapaikan penkillä, jonka messinkiset nojat oli mitoitettu neljälle matkustajalle. Aluksi vain sellainen paikka sattui minulle, että pääsin istuutumaan alas vain toinen jalka ilmassa heiluen. Ympärilläni istuvat olivat viheliäisiä pikkuporvareita, istua nököttivät paksuissa turkeissaan ja pitivät kiinni oikeuksistaan, joista eivät vähääkään halunneet tinkiä. Tyydyin siihen mitä heiltä sain. En asettanut suuria vaatimuksia. Teeskentelin, etten muka havainnut heidän halpamaista pöyhkeyttään. Käyttäydyin kuin säkki. Tiesin, että ihmiset vaistomaisesti vihaavat toisiaan, ja mieluummin antavat anteeksi säkille kuin toiselle ihmiselle. 
Így is történt, Miután látták, hogy közönyös vagyok, afféle senki és semmi, aki nem számit, kissé tovább húzódtak, s rendelkezésemre bocsátottak valamicskét a nekem dukáló helybõl. Késõbb már válogathattam is a helyek közt. Näin tapahtuikin. Kun he näkivät, että olen välinpitämätön, sellainen ei ole kukaan eikä koskaan, vetäytyivät hiukan kauemmaksi, ja jättivät käyttööni sen vähän, mikä minulle kuului paikastani. Myöhemmin voisin jo valita mieleiseni paikan.
Néhány megálló után egy ablakülésre tettem szert. Letelepedtem, és körülnéztem. Elõször is a kék szemû nõt kutattam, de az már nem volt ott, nyilván leszállt valahol, míg én az élet vad viadalát vivtam. Elvesztettem mindörökre. Muutaman pysäkin jälkeen sain ikkunapaikan. Muutin siihen ja katselin ympärilleni. Aluksi etsin sinisilmäistä naista, mutta hän ei enää ollut täällä, ilmeisesti oli poistunut jossakin, kun minä kamppailin villiä taistelua elämästäni. Menetin hänet ainiaaksi.
Sóhaitottam egyet. Kibámultam a jégvirágos ablakon, de csak lámpaoszlopokat láttam, szennyes havat, sötét-ridegen zárt kapukat. Huokaisin. Katselin ulos jääkukkien peittämästä ikkunasta, mutta näin vain lyhtypylväitä, likaista lunta, pimeäntylysti suljettuja portteja.
Még egyet sóhajtottam, aztán ásitottam. Úgy vigastalódtam, ahogy tudtam. Megállapítottam, hogy “küzdöttem és gyõztem”. Elértem azt, amit lehetett. Vajon a villamosban ki érhet el többet egy kényelmes ablakülésnél? Tûnõdve, szinte elégedettem gondoltam vissza borzastó tusám egyes mozzanataira, az elsõ rohamra, mellyel birtokba vettem a villamost, a fölhágó szenvedésére, a tornác ökölharcára, a kocsi belsejében levõ türhetetlen légkörre és szellemre, s szenrehányást tettem magamnak kishitûségem miatt, hogy már-már elcsüggedtem, hogy az utolsó pillanatban majdnem visszatorpantam. Nézegettem kabátom leszakított gombjait, mint harcos a sebeit. Mindenkire rákerül a sor -  mondogattam egy bölcs higgadt tapasztalatával -, csak meg kell várni. A jutalmat a földön nem adják könnyen, de végül mégis megkapjuk. Vielä kerran huokaisin, sitten haukottelin. Viihdytin itseäni sen kuin kykenin. Totesin, että "taistelin ja voitin". Saavutin sen mikä olis saavutettavissa. Voiko raitiovaunussa saavuttaa enempää kuin mukavan ikkunapaikan? Ajattelin, melkein tyytyväisenä ajattelin sitä mitä oli tapahtunut, hirveätä kamppailuani kohta kohdalta, ensimmäistä hyökkäystäni, jolla sain hallintaani raitiovaunun, kärsimyksiäni rappusilla, etusillan nyrkkitappelua, sisällä vaunussa olevaa sietämätöntä hengitysilmaa ja vallitsevaa henkeä, ja mloitin itseäni vähäuskoisuudestani, kun melkein jo luovuin, kun melkein viimeisellä hetkellä kavahdin tätä. Katselin takistani irronneita nappeja kuin taistelussa saatuja haavoja. Jokaisella on kohtalonsa - sanoin itsekseni viisaan tyyneyden kokemuksella -, tarvitsee vain odottaa. Palkintoa kentällä ei anneta helpolla, mutta lopulta se kuitenkin saadaan.
Most elfogott a vágy, hogy élvezzem diadalomat. Éppen ki akartam nyújtani zsibbadt lábaimat, hogy végre pihenjek és pihegjek, hogy végre föl is lélegezzem, szabadon és boldogan, amikor a kalauz odalépett ablakomhoz, kifordította az útirányjelzö táblát, s ezt kiáltotta: “Végállomás.” Nyt tuli halu nauttia palkinnostani. Paraikaa halusin venytellä puutuneita jalkojani, että viimeinkin lepäisin ja vetäisin henkeä, lopultakin saisin hengittää, vapaasti ja onnellisena, kun konduktööri asteli ikkunani luo ja käänsi matkan suuntaa ilmaisevan kyltin ja huusi: "Päätepysäkki!" 
Elmosolyodtam. Lassan leszálltam. Hymähdin. Hitaasti laskeuduin vaunusta.
1932 1932