Helsingin Sanomat 19971205

Virolla ei ole toista sellaista maata kuin Suomi

Kahdeksankymmentä vuotta sitten, tapahtui pohjoisille naapureillemme jotain, joka vaikutti syvästi niin heidän itsensä kuin Suomen naapuriston tulevaan elämään.

Oikeastaan Suomen itsenäisyysjulistuksen piti Svinhufvudin ja hänen aatetovereidensa suunnitelman mukaan tapahtuakin 4. joulukuuta - julistamalla senaatin vastaavan sisältöinen päätös. Mutta itsenäisyyspäivän traditio siirtyi kahta päivää myöhemmäksi 6:een joulukuuta 1917. Sinä päivänä nimittäin äänestettiin eduskunnassa senaatin päätöksestä.

Hyvin samankaltaista tapahtui samaan aikaan myös Virossa. Maapäivät olivat 28. 11. 1917 julistautuneet korkeimman vallan haltijaksi. Tuo päivä olisi valtio-oikeudellisesti voinut olla Viron tasavallan syntymäpäivä, mutta perinne on korvannut sen, ei vain kolme päivää vaan kolme kuukautta myöhemmällä päivämäärällä, 24.2.1918.

Sen jälkeen alkoi kaikki se, mikä välivuosikymmeninä on lahden tällä ja tuolla puolen tapahtunut. Noiden kahden filmin - Suomi-filmin ja Viro-filmin - suhteen on tänään syytä panna merkille kaksi seikkaa: filmien suuri periaatteellinen ero ja samalla niiden yllättävä samankaltaisuus. Erot ovat sitä suuremmat, mitä pienempiin yksityiskohtiin pureudumme; samanlaisuudet sitä vallitsevammat, mitä yleistävämpää tarkastelumme on.

ENSINNÄKIN: yhteinen, joka tapauksessa hyvin toisiaan muistuttava lähtökohtamme. Jääköön asiantuntijoiden pohdittavaksi, missä me kaksi oikeastaan sijaitsemme. Sijaitsemmeko leveysasteiden mukaan Pohjois- vai pituusasteiden mukaan Keski- vai perinteet huomioon ottaen sittenkin Itä-Euroopassa?

Jos Tallinnan - Helsingin pituuspiiri keskipisteenä mittaa harpilla matkan Ural-vuoristoon, Euroopan maantieteelliseen itärajaan, ja pyöräyttää sitten harpinkärjen meistä länteen, kärki ulottuu Bretagnen niemimaan edustalle mereen, sen niemen luona, jota vanhat roomalaiset kutsuivat nimellä Finis Terrae -~ maan eli mantereen loppu. Tuon mittauksen mukaan me sijaitsemme Euroopan keskeisellä pystyakselilla.

Myöhemmin suomalainen professori Granö vanhempi opetti meille, että kaikki mikä sijaitsee Narvajoen itäpuolella on Suur-Siperiaa. Sitten Gorbatshov puhui maailman areenoilla meidän kaikkien yhteisestä Euroopan-kodistamme ja asetti meidät samalla tuon jättiläiskodin läntisimp viidennekseen - vetämällä kodin itärajan Beringinsalmen rannalle. Nyt suhteiden alettua kehittyä normaalisti meidän ja Euroopan unionin välillä, olemme taas Euroopan itärajalla.

Samalla me - mikä on tärkeää tämän kertaisen aiheemrne kannalta - olemme, kokeneet nuo sijainnin muutokset aina yhdessä. Lukuun ottamatta sitä puolta vuosisataa, sitä suhteellisen lyhyttä aikaa, jota tulevaisuudessa alettaiieen kutsua Potsdamin jääkaudeksi, jolloin Viro ei virallisesti ollut Euroopassa, mutta Suomi virallisesti ikään kuin oli.

Mutta kääntäkäämme filmiprojektorimme vielä takaisin vuosiin, jotka alkoivat 1917-1918. Kumpikin maa irtaantui neuvostoimperiwnista suurin piirtein samaan aikaan, mutta varsin eri tavoin. Suomen itsenäisyyden tunnusti Leninin hallitus rauhanomaisesti 4. tammikuuta 1918, sen sijaan Viron itsenäisyyden 2. helmikuuta 1920 vasta vapaussodan tuloksen pakottamana. Niinpä vastaavuudet itsenäistymissodan Virossa ja Suomessa olivat vastaavuudestaan huolimatta monella tapaa poikkeavat. Suomen itsenäistymissota oli valtaosin sisällissotaa kahden kotimaisen leirin, punaisten ja valkoisten välillä. Viron vapaussota oli pääasiassa torjuntasotaa maahan tunkeutuvia vieraita joukkoja vastaan. Toinen suuri ero noiden sotien välillä johtui keisarillisen Saksan armeijan vastakkaisesta roolista lahden vastakkaisilla puolilla. Suomessa nuo joukot olivat sinivalkoisen hallituksen punaisia vastaan kutsumaa apuväkeä - Virossa sekä sini-tnustavalkoisen leirin että paikallisten punapyrkimysten toteuttajien kannalta valloittajia ja tukahduttajia.

Kolmas ero Viron ja Suomen vapaussodan välillä oli se, ettei Viro auttanut Suomea sen sodassa, mutta Suomi auttoi Viroa. Viro ei auttanut Suomea hyvin yksinkertaisesta syystä: Viron valtiota ei vielä tuolloin ollut riittävässä määrin olemassa. Mutta Suomi jo oli. Ja samalla Suomen apu oli Viron selviytymisen kannalta ratkaisevan tärkeää. Ei kaikki kaikessa, mutta kuitenkin mmäisen tärkeää. Suomalaisten saapuminen merkitsi käännekohtaa Viron vapaussodan kulussa. Jo sen kuuluisasta valokuvan ottamishetkestä alkaen, joka mei dän vanhemmalle suk-upolvellemme oli kaikista vapaussodan historiankiijoista läpikotaisin tuttu: Suomen vapaaehtoiset marssivat 30. joulukuuta 1918 Tallinnan satamasta kaupunkiin, edellään, varmaankin tiennäyttäjänä, pitkäsäärinen vänrikki Kirotar.

JO NOIDEN VAPAAEHTOISTEN tulossa näkyi yksi Viron ja Suomen suhteiden, jollei nyt peruspiirre, niin ainakin -hahmotus. Se oli suhteille ominaista vuosikymmeniä: liikkeellä olivat vapaaehtoiset. eivät vakinaiset joukot. Ja ne eivät tulleet armeijan johdon lähettäminä, vaan yksityisen aloitteentekijän. spontaanisti syntyneen Viron avustuskomitean kautta. Hallitus siis pidättyi joukkojen lähettämisestä. Vapaaehtoisten tulo oli vapaata kansalaistoimintaa. Samalla Suomen hallitus antoi kuitenkin Virolle sekä aseita että rahaa ja tosiasiassa tuki vapaaehtoistoimintaa, vaikka vain siten että salli vapaaehtoisvärväyksen tapahtua täysin julkisesti. Vapaaehtoisia saapui liki neljä tuhatta.

Sitten kummallakin puolella lahtea seurasi mitä rauhallisempi sitä samankaltaisempi kehitys, eräänlainen paikallinen uusGründertum, tietyin punasävytteisin säikähdyksin, jota kesti vuoteen 1929. Yleismaailmallinen talouskriisi ravisteli kumpaakin maata suunnilleen yhtä paljon ja ravisti kummassakin maassa esiin välillä syntyneen ja järjestäytymään ryhtyneen tyytymättömyyden, lapualaiset Suomessa ja vapaussoturit Virossa. Nuo liikkeet lahden molemmin puolin olivat jälleen hyvin samankaltaisia ja myös varsin erilaisia. Mutta ennen muuta ne olivat tuolloisen miltei yleiseurooppalaisen oikeistosiirtymän paikallisia ilmenemismuotoja.

Näitä eroja ja samankaltaisuuksia käsittelee muuten myös Upsalassa valmistunut tri Rein Marandin laaja tutkimus Mustavalkean lipun alla. Siinä kerrotaan: "Lopulta on ajateltava samankaltaista, mutta perimmiltään kuitenkin poikkeavaa kehitystä Suomessa. Vaikka ns. Lapuanliike oli siellä aiheuttanut vieläkin järkyttävämpiä tapahtumia, jopa joitakin poliittisia murhia ja 1932 ns. Mäntsälän kapinan, jossa aseistetut suojeluskuntalaiset esittivät hallitukselle uhkavaatimuksiaan, Suomi kykeni selviämään kaikesta siitä ja kohtaamaan demokraattisena valtiona toisen mailmansodan koettelemukset ja mullistukset. Sellaista tilaisuutta ei Neuvostoliiton 1940 miehittämä ja itseensä liittämä Viro pystynyt enää hankkimaan."

NOISSA KOETTELEMUKSISSA ja mullistuksissa Viron valtiolaiva defacto upposi, vaikka säilyttikin upoksissa oman olemassaolonsa dejure. Samaan aikaan Suomi nousi talvisodallaan koko demokraattisen maailman ihmettelyn kohteeksi ja sai Pariisin rauhankonferenssissa 1947 vahvistuksen valtiolliselle itsenäisyydelleen - tosin vasta Zhdanovin johdolla toimineen valvontakomission kolmen äärimmäisen rankan vuoden jälkeen.

Meidän puoleltamme, Viron puolelta katsottuna Suomi oli kärsinyt suunnattomia menetyksiä - 83 000 kaatunutta ja 70 000 invalidia - ja maksanut 445 miljoonaa dollaria sotakorvauksia. Mutta niistä huolimatta Suomen itsenäisyyden säilyminen tuntui suorastaan ihmeenomaiselta voitolla - ainakin meidän virolaisten mielestä, jotka olimme onnettomasti menettäneet oman vapautemme. Monet meistä vielä väittivät, että se oli tapahtunut erityisen alentavalla tavalla ampumatta laukaustakaan itsepuolustukseksi. Sitä taustaa vasten Suomen saavutus tuntui meistä pitkään erityisen loistavalla.

Tuo suomalaisten tosi-isänmaallinen vastarinta oli tärkeimpiä innoittajia niille nuorille miehille, jotka pakenivat venäläisten ja myöhemmin saksalaisten miehittämästä Virosta liittyäkseen Suomen armeijaan. Heitä oli vuoteen 1944 mennessä kertynyt lähes yhtä paljon kuin suomalaisia vapaaehtoisia oli ollut Virossa neljännesvuosisata aiemmin.

SUOMI OLI TALVISODAN, jatkosodan ja Lapin sodan taisteluiden ansiosta selviytynyt loistavasti. Mutta sitten meidänkin eristyneisyyteemme alkoi tihkua tietoja, jotka viime vuosien ja varsinkin viime kuukausien kuluessa ovat johtaneet - miten sen sanoisi - alustavaan selvyyteen: Suomen sotienjälkeinen puolivuosisataiskausi ei valitettavasti vastannut sotienaikaista kenties koulupoikamaisen korkeaa puhtauden ihannetta.

Ja olkoonpa se miten valitettavaa tahansa - meidän puoleltamme katsottuna se on suorastaan lohduttavaa. Se, ettei pragmaattisen syväksi viisaudeksi uskottu punaviiruinen itsensä alentaminen ollut aivan tuntematonta lahden pohjoispuolellakaan auttaa meitä 50 vuotta punaista nöyryytystä koettuamme vapautumaan tuosta historiallisesta traumasta.

Tunnustakaamme, että tuo pragmatismi leimasi Potsdamin jääkauden aikana huomattavasti Suomen virallisen suhtautumisen julkisivua. Mutta onneksi vain julkisivua. Sillä viileän julkisivun takaa tiedostinune vuosikymmenten ajan sen lämmön, joka sisällä huoneessa meitä kohtaan tosiasiassa vallitsi. Ne, jotka onnistuivat kurkistamaan siihen huoneeseen. tunsivat sen itse: suomalaisten muisti oli tallella, omatunto oli olemassa, kiinnostus oli herkeämätön, myötätunto vallitsi yhä. tietoisuus siitä että veri on vettä sakeampaa - sakeainpaa kuin vodka - oli voimissaan.

Olen hiljattain eräässä tekstissäni kertonut tositapahtuman: 1950-luvun alussa Helsinkiin saapui pakolaisvirolainen opiskelija. Hän on opiskellut jossain ruotsalaisessa yliopistossa viron kieltä, saanut Helsinginmatkaa varten pienen stipendin, ja hänellä on mukanaan suosituskirje professori Lauri Kettuselle. Hän soittaa Kettusen ovikelloa. Isäntä itse avaa hänelle oven, ja hän ilmoittautuu, viron kielellä tietysti: "Herra professori, nimeni on se ja se ja minä opiskelen yliopistossa viron kieltä ja minä olen itse asiassa Virosta. . ." Sillä hetkellä Kettunen tarttuu häntä ranteesta ja kurkistaa oven taakse onko tie selvä -ja vetää pojan asunnon läpi viidenteen, makuuhuoneen takaiseen huoneeseen ja huudahtaa: "Kätkeytykää tänne! Täältä teitä ei löydä kukaan!"

Tai toinen, vielä kidaamistaan odottava tapaus: Vuonna 1964, presidentti Kekkosen Viron-vierailun jälkeen pidetyllä vastaanotolla astuu joku korkeassa asemassa oleva suomalainen, konjakkilasi kädessä, erään suomalaisen daamin luo - tämä on ollut hiukan tekemisissä sen vierailun kanssa -ja kysyy, kun lasista on jo otettu aika siemaus: "No miten on, rouva hyvä? Autammeko me heitä siellä hankkimaan aikaa myöten sen itsenäisyytensä?"

ERÄS HAVAINTO OMILTA Siperian-vuosiltani. Me käyttäydyinime ja puhuimme siellä usein vapaammin kuin maamniehemme kotosalla Neuvosto-Virossa. Mehän olimme jo siellä. Siellä, miime joutwnisen mahdollisuus kahlitsi vielä kotimaassa olevien kieliä ja askeleita. Ja minusta tuntuu. että jotkut meistä, jotka olivat jo siellä Neuvosto-Virossa - saattoivat käyttäyä vapaammin kuin j otk-ut Suomessa, jossa pelko joutua Neuvosto-Suomeen kummitteli vielä pahojen unien rajamailla.

En halua väittää, että suomalaiset tai kerrassaan virallinen Suomi olisi lopulta palauttanut Viron tasavallan. Mutta he tekivät, suomalaiset ja Suomi, paljon enemmän valtiomme uudelleensyntymisen puolesta kuin tavallisesti kuvittelemme.

Esimerkiksi? Suomen viranomaiset rekisteröivät 1982 Friedebert Tuglas -seuran. On mahdotonta kuvitella, ettei kukaan Suomen viranomaisista olisi tajunnut mihin se johtaa. Suomen sisäministeriön luvalla, Suomen opetusministeriön tuella seurasta kasvoi kahdeksassa vuodessa Viron epävirallinen ulkomaanedustusto. Siellä, 22. elokuuta 1991, kirjoitti tuolloinen ulkoministeri Lennart Meri vetoomukset tärkeimmille länsivaltioiden hallituksille, että ne tunnustaisivat meidät uudestaan. Sieltä käsin ajoi Meri erään auttamishaluisen suomalaisen mustassa limusiinissa ensimmäistä kertaa sinimustavalkoisen lipun alla eri maiden lähetystöihin ja toimitti vetoomuksemme perille.

VIROLLA EI OLE TOISTA sellaista maata kuin Suomi. Sillä kaikki väärinkäsitykset, kaikki jännitteet, kaikki toisistamme keksityt räikeätkin pilat, joita välillämme tietenkin esiintyy, ovat - antakaa sanojeni banaalisuus niiden todenmukaisuuden vuoksi anteeksi - veljesten keskeisiä. Pääministeri Lipponen muistutti meille kolme viikkoa sitten, että emme suinkaan ole Suomen lempimaa. Se on oikein hyvä. Onhan lempimaan käsite politiikassa liian salonkimainen - aivan kuten perheen lempipoika liian vanhatestamentillinen. Pysykäänune siis uskollisina käsitteille naapurimaa ja sukulaismaa.

Suomalainen toimittaja kysyi minulta äskettäin, mitä mieltä olen Viron ja Suomen valtioliiton ajatuksesta. Vastasin, ettei ajatus ole suinkaan uusi. Että sitä kehittelivät Viron puolelta esimerkiksi Gustav Suits ja Suomen puolelta esimerkiksi Heikki Ojansuu jo 1917. Ja pian sen jälkeen Viron puolelta Päts ja Suornen puolelta Svinhufvud.

Sanoin ettei valtioliiton ajatus ole lainkaan huono ja sen voisi pitää näköpiirissä edelleenkin. Se ei ole tietenkään tätä tai huomista päivää. Mutta kaukaisempikin tulevaisuus on väistämättä tuloillaan. Ja jos jotkut nykyiset kehityssuunnat heijastetaan kahdenkymmenen tai viidenkymmenen tai sadan vuoden päähän - ovathan ne kaikki täysin realistisia aikamittoja - saattaa jokin tämänpäivän utopia loksahtaa äkkiä aivan luonnollisten asioiden lokeroon.

Kaikki selviää aikanaan.

Mutta tänään tässä ja nyt osoittakaamme kunnioitustamme ennen kaikkea sille suomalaisten sukupolvelle, jonka taistelun tuloksena olemme saaneet kokoontua tänne Suomen suurena valtiollisella juhlapyhänä, ja onnitelkaamme suuren juhlapyhän vuoksi heidän lapsiaan ja lastenlapsiaan ja lastenlasten jälkeläisiään polvesta polveen!

Ja onnitelkaamme samalla myös itseämme. Sillä onhan Suomen tasavallan kahdeksaskymmenes syntymäpäivä Viron tasavallan lähestyvän kahdeksannenkymmenennen syntymäpäivän sine qua non.

JAAN KROSS

Suomentanut Jouko Vanhanen