Penttinen Jessika 
Jotta homma ei menisi liian vakavaksi

Ja nyt vakavasta keskustelusta suoriuduttuamme: viihteen pariin! Löysin nimittäin vanhan lukion filosofian 1-kurssilla tekemäni koevastauksen, jossa piti kertoa miten ihmiset ovat yrittäneet todistaa tai kieltää jumalan olemassaoloa. Tämä on oiva esimerkki siitä, mitä pääkoppa voi saada aikaan kun on (taas kerran) luettu filosofian kirjaa pikkutunneille asti (koekirjathan avataan vasta viimeisenä iltana ennen koetta...) ja kun sitten yritetään kokeessa väsyneenä sanoa jotain älykästä. Kuten huomaatte, eksyin sinne sivuraiteelle...:o) Yhtä kaikki, minua tämä jaksaa vieläkin huvittaa suuresti ja ajattelin tarjota kiinnostuneille "filosofiset naurut"! Enjoy...:o) ja muistakaakin tästä lähtien minkä kanssa olette tekemisissä! :o)

Jessi
 

Mikä ihmeen jumala? 

Keskiajan kristityt yrittivät todistaa jumalansa olemassaoloa mm. ontologisesti platoniseen ideaoppiin nojaten. Meillä on idea jumalasta. Ajan käsityksen mukaan jumala oli täydellinen. Jumala, joka on vain idea ei ole yhtä täydellinen kuin jumala, joka ideaalisuutensa lisäksi on vielä olemassakin. Jumala on siis olemassa. Riittäisikö siis se, että meillä on ajatus jumalasta myös todistamaan jumalan olemassaolon?

Ei. Entä jos jumala ei olekaan täydellinen? Miksi olisi? Miten voidaan sanoa, että jokin on täydellinen jos ei edes tiedetä onko se olemassa tai mikä se on? Vai onko jumala itsessään täydellisyys? Sittenhän meillä olisi kaksi erillistä ideaa jumalasta. Lisäksi ainakin kristittyjen jumalaan liitettään sellaisia käsitteitä kuin hyvä, armelias ym. Jos jumala siis on osallisena näistä käsitteistä, eikö hänen itsensä pitäisi olla yhtä kuin nämä käsitteet, jotta hän olisi täydellinen, eikä se riittäisi. Täydellisenä hänen pitäisi olla osallisena myös pahan ja EPÄTÄYDELLISYYDEN käsitteistä. Onko jumala siis itsessään kaikki käsitteet?

Jos jumala olisi itsessään kaikki ideat se olisi siis itsessään myös kaikki, mikä on heijastusta ideoista. Jumala olisi siis kaikki ja kaikkeus emmekä enää voisi puhua kristittyjen persoonallisesta jumalasta vaan tulisimme lähelle Spinozan monistista ajattelua. Tämän ajattelun mukaan minäkin olisin osa jumalaa. Monistinen ajatus, että jumala on kaikki tekee jumalasta melkein todistettavasti olemassaolevan. Olen osa jumalaa enkä voi epäillä omaa olemassaoloani sillä epäilen. Mutta jos vain minä todistettavasti olen ja jumala on kaikki mikä on, silloinhan minä ja vain minä olen jumala.

Keskiajan kirkonmies olisi kuitenkin pysäyttänyt minut tässä vaiheessa ja sanonut, että siihen että olen, täytyy olla jokin syy. Kaikki on seurausta jostain. Jopa minun jumaluuteni on seurausta ajattelusta ja tämän kaltainen ajatteluni siitä, että kirjoitan filosofian esseetä jne. Maailmassa on siis syitä ja seurauksia. Jumaluuteni on vain seurausta mutta varsinainen syy, koko syyseurausketjun alku on jumala. Tämä kosmologinen jumalan todistus veisi meidät takaisin alkuun, takaisin persoonalliseen jumalaan.

Mutta jos minulla epäilyni kautta on todistus vain itseni olemassaolosta, ei ole mitään todisteita sille, että mitään alkua olisi tai jos olisikin, ainoana olemassaolevana oliona vain minä olisin voinut olla tuo alkuunpanija. Jos minä siis olen tässä ja nyt ainoana olemassa ja olen kaiken alulle panija minä olen kuolematon ja ikuinen jumala. Olen ollut ennen alkua eikä minulla ole voinut olla alkua, koska olen ikuinen ja kaiken syy ainoana olemassaolevana.

Näillä samoilla argumenteilla voisin kumota myös ajatuksen, teleologisen jumalan, joka on kaiken arkkitehti. Sattuma aiheuttaisi vain kaaosta joten maailman järjestyksellä täytyy olla arkkitehti. Olenko minä siis jumala, jonka olemassaoloa ei voida kumota? Vain minä jään jäljelle ja koska olen maailman ainoa minä olen siis täydellisin minä ja koska olen kaikki mitä on, olen täydellisin, mitä on.

Siitä, uskottaisiinko yleensä ottaen, että minä olen jumala, minun ei tarvitse huolehtia. Mitään muutahan ei lopulta ollut kuin Jumala, joka olen minä.