| Ketonen kuvaa ihmisen tärkeyden määrittelyä surullisen
osuvasti. Olemme juuri niin tärkeitä kuin voimme valtakoneistoa
hyödyttää: työntekijänä, veronmaksanjana…
(Hätä eläkkeelle siirtyvästä ns. suuresta ikäluokasta
on kai ajankohtaisin keskustelun alue?)
Ihmisen minuuden leimasta yhteisöllisenä olentona, jopa koneiston
osana, on ajankohtaisuudessaan vaikuttava kuvaus. Oma arvomaailma estää
näkemästä muita arvoja, sanoo Ketonen. Hän on aika
ehdoton siinä, ettei ihminen opi arvostamaan muita kuin omiin intresseihin
sopivia mielipiteitä. Voisiko asiaa näin yleistää?
Tekninen kulttuuri
Nykyinen teknisen kulttuurin elämäntapa ei viehätä,
haikaillaan entiseen. Kuuntelen silmät kirkkaina äitini kertomuksia
1930- ja 1940- luvun elämäntavoista, työstä ja talkoohengestä
maaseudulla. Muistan lapsuusajan puintitalkoita syksyisin ja sitä
puheensorinaa, väenpaljoutta ja hien hajua…
Ne ajat ovat tosiaan takan, eikä paluuta ole.
Yksilölliset odotukset
Kirpaiseva kuvaus yksilöllisestä ihmiskuvan odotuksista, mutta
niin totta! Etenkin vaimoja arvostellaan miehensä kasvattajiksi. Lasken
itse leikkiä aiheella avioerojen yleistyttyä: olen niin laiska,
etten viitsi kasvattaa uutta miestä, joten on tyydyttävä
entiseen. (Huumorinlajini on isäni peruja ja sisarukseni erittäin
tyytyväisiä sen perinnön ohimenosta.)
Toivo tulevaisuudessa?
Ketonen antaa meille uskoa siihen, että olemme oppineet paljon, että
meillä on vähemmän sidonnaisuutta valtaan ja olemme mukautuvaisia.
Itseluottamus ja sen kautta oman arvonsa tunteva ihminen kokee turvallisena
tulevaisuuden. Kyky nähdä omat rajansa ja mahdollisuutensa, mutta
antaa arvon toisten osaamiselle ja tavoitteille voisi olla yksi avain?
|
o AJK kotisivu