| Hui. Minä olin vuonna -85 vasta 3 vuotta...
Luin tässä juuri eilen siitä, miten ihmiskuva tai oikeastaan
käsitys ihmisen minuudesta on muuttunut Freudin myötä. Vaikka
Freudin muita oppeja ei hyväksyisikään, hänestä
lähti liikkeelle tapa ajatella minää jonain ajallisesti
ja ympäristön myötä muuttuvana prosessina. Tämä
ajattelutapa on ymmärtääkseni yhä voimassa psykologiassa
(vaikken kyllä paljon mitään psykologiasta tiedäkään.)
Tässä on suuri kontrasti verrattuna siihen Descartesin kartesiolaiseen
autonomiseen minuuteen. Se oli jotain ulkomaailmasta irrallista, henkistä
ja tässä mielessä kai jossain mielessä pysyvää.
Kun lisäksi vielä huomioidaan, että erilaiset kontekstit
ja kieliyhteisöt muokkaavat ihmisen tapaa käyttää kieltä
(vrt. Wittgensteinin kielipelit) ja tätä myötä kai
väistämättä hänen ajatteluaankin, olisi suorastaan
vääryyttää vaatia näin ympäristöönsuuntautuneelta
minältä jotain absoluuttista kaikissa yhteyksissä samanlaisena
säilyvää minuutta.
Oikeastaan juuri muutos on elämän rikkaus, joka mahdollistaa
maailman koko monimuotoisuuden spektrin ja erilaisten näkökulmien
havaitsemisen. Entä jos ellemme ihmisinä muuntuisi... miten meille
ylipäätään voisi kertyä mitään elämänkokemusta?
|
o AJK kotisivu