Keitä siellä näkyykään
on monia yksinäisiä hiljaisia,
luulevat kait lapioivansa tietoa
kiipeävänsä erikoisryhmiin.
Usealla reput selässään
vaatekertoja kylmien varalle,
eikä aurinko säästele säteitään
antaa sitä, johon ei kyllästy.
Siellä se säntää, joukko uutta etsiviä
ilmeet kireinä, mieli tuskaisena,
ei muistu, mitä aikanaan opetettu
-ei sitäkään, jossa kaiken turva.
Kulkevat puhumatta mitään
siirtelevät vaan jalkojansa,
ähkynnän säestyessä vaimeasti
väsyn kiipeillessä kimppuihin.
Maisemaa riittää rajattomiin
polkuja, kuin polunvieriä,
kukaan ei halua lopettaa
onhan aluissakin ollut vaivaa.
Päämäärä heillä jo unohtuneena
-mihinkähän sitä ollaankaan
menossa?
Nyt juttutuokio rikastaa oloa
kunnes änkeydytään entisiin.
Ihmiset vellovat eteenpäin
pääluku vaihtelee katsannoittain,
joku sanoo kaksi, toinen taas yksi
lahjakkaat ja lahjattomat sekaisin.
Miten rehellistä, miten toivottua,
ajan häilyessä kiitollisten luokse.
19981007 (Ylösalaisin. 7.10.-98)
Asko Korpela 19991201 (19991201) o korpela@hkkk.fi
o AJK kotisivu o PP-sivu