Satuttaa voi meitä suru ikiaikain notkonkuru pysäyttäin pyrinnät tottumusten yrinnät. Rinnanseutuun raskas raju hyvältololt menee taju ylivoiman ymmärtää valoa ei viikkoin nää. Hitaast palaa uuteen usko näyttyy jälleen iltarusko otanta vaik kipeää pahin ote lipeää. Melkein kaikil tuota tuskaa lisävuodet luoksekuskaa aina yhtä yllättäin funtsimahan tuota jäin. Eikä siin voi ihmeest auttaa kaveril jos keljuu lauttaa otan osaa, sanoen vahvistumaan anoen. Lähellä on kipu tummin itkunaihet suurin summin murtuneena määritteet yhteiselon hääritteet. Nyt kyl kyse kauemmasta pyrynpäätteen laennasta jolle ken ei mitään voi sielunkellot että soi. Taudit teloo tulollansa masentavat kulollansa voimatonna vaikertaa henkeä kun haikertaa. Kun ei toimet oisi nurii automaatist vanhoi urii riemuakin raikkaana lommoisien paikkaana. Ihan kaikki hiutuu täältä pyyhkehitään sivuun näältä elo kun on rajaista ääriltänsä vajaista.
Pentti Pohjola 20121030 (20120802) o pohjola.pentti@gmail.com o PP kotisivu