Ilon eessä usein suru arvaamaton huolenkuru joka nuijii kuntoa kovil pitää tuntoa. Siitä ei pääs eroon millään ylen karvast maistaa sillään pilvii päälle keräytyy harmit hetkin erääntyy. Vahval tunnol voittais tuonkin upottavan hetteen suonkin mulle vaan on riesana ilon elkeet liesana. Ei täs kesto kahvuutena ryntöönräimi vahvuutena pieni sielu pilkkoutuu tekemisen hoitaa muu. Näitä vatvon tuhmas päässä ole kun ei sisin jäässä aidanrakoon joutunut säälinsuruun soutunut. Omuus on täs aivan nollas harrasteetkin peittyy pollas läheinen kun lojona meikän miete rojona. Taitais jotain järkiperää kiusoja ei päällekerää ymmärtäen toiveensa nähden selväst loiveensa. Hukkaa vaan jos ajattelee synkeyksist pajattelee tervarätil tuhrien järjettömäst suhrien. Valo siirtää sivuun huolta pimyydest mik nousee tuolta antaa mallin muistella eikä jäisel luistella. Hän jok nyt on sängynoman ukol tälle myönsi loman maalas värkkäs paransi elon ehjäks varansi.
Pentti Pohjola 20080915 (20080607) o pohjola.pentti@gmail.com o PP kotisivu