Aika mataa tyhjyyttänsä ikäukko nyhjyyttänsä sopivaa kai sanoa ettei ylöspanoa. Päivä kerral vinattuna ruojuu huomeen hinattuna joskus tyhjyys tukistaa olonannin kukistaa. Tapanis täs viisar heiluu kansiin mahtuu, umpee, reiluu haparoivin hamunnoin jonninjoudoin pamunnoin. Malliksi ei todel olla lingertävää sihdinholla kunne eksyy kulkemaan hanoi aukoon, sulkemaan. Järki antais uskallusta pienentäen tuskallusta näppeihin jos ripoja eitot vähis fiboja. Usko ylhään luullust riittää avomielin sarkaans niittää toikkaroiden tutuissa yhdenlaisis kutuissa. Hetken heiluu, hauis, lapa rajallinen siinä tapa minne asti mielisi pölhöilystä kielisi. Olontiellä rämistävää sydänjuurii hämistävää tarvii edelt ounailla kussa kulloin lounailla. Erehdykset seuraa toistaan hitsinkös siin pääsis loistaan tekee muisti kepposet rahkeet juurkin hepposet. Ylilyöntei muistellessa katuaattein puistellessa armonannon ymmärtää lapsenuskoon halust jää.
Pentti Pohjola 20071226 (20071226) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu