Suru kun nuo korvat soivat tuskastumaa mieleen toivat hälyäänet hujeltaa yötäpäivää ujeltaa. Tottua on siihen pakko osaks iäntuoma sakko metsätöistä alkaen tinnituksel malkaen. Välil vetää hermot kireel myrkkyä on soittovireel estää reimat riuhtelut läpsäin tilal niuhtelut. Kellonrakset haluis yöllä vaivattomat annit vyöllä hiljaa nykyt äänteleet muual aatteet käänteleet. Ei juur jelppaa nämä vehkeet sordinoitui pienet tehkeet tok kun lähel laittelee jonovinkuu taittelee. Vanha suuri pöytäkello aikaansaisi, että hello nyt on mukse korvissa loivankierteet sorvissa. Hitsistk enää noita tapais mikä mieltä haitast vapais viisarit sais puuttua nakselaitteeks muuttua. Toivoa en vielä heitä odotusta klokust peitä jossain ehkpä odottaa meikämanne haltuunsaa. Ylä-äänii nyt ei löydy sille saral juurkaan töydy korvamelu keljuttaa elo ettei silkkii jaa. Näinkin näplää nappuloita tuo on leivänpäälle voita metsäkukat kukkikaa ankee rinnast hukkikaa..
Pentti Pohjola 20061117 (20061117) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu