Elämäni pituutta ihmettelen itsekin, huomioiden aiemmat arvailuni. Sisaruksenikin elävät vielä, paitsi 3 päivän ikäisenä menehtynyt Laila sisar. Olen vanhin ja luonteeltani vaikein. Hiillyn mitä mitättömimmistä asioista. Lapsena olin kaino, mutta tutussa ympäristössä vilkas, yrittäen saada suunvuoron vaikka väkiste. Toleranssirajan mataluus hyvin tiedossa, ärheilin aiheettomasti, - mitä toki katkerasti kadun. Räjähtelin sen tuulen tullessa, - niin vielä joskus nytkin, onneksi sentään harvemmin. Ylätalon isäntään yritän pitää päivittäistä kontaktia. ja pyydän päästä taakoistani, tottumuksista kulkea mutkistavissa, kaikesta ajattelemattomuudesta johtuvasta jääräpäisyydestä. Hyvilläni olen jokaisesta aamusta, että vielä saan nähdä uuden päivän nousevan. On siis plussia ja miinuksia, ja näinhän kait pitäneekin. Löysin onneksi keinot harrastaa haluamiani, ja jo liiankin tärkeinä arkeeni tulleina. Kontrollinpuutetta monikin sanoisi. eikä väärässä olisi, toheloa osaamisen pilaajana. Sielultani haavoittuvainen, ja haavoittavainen. Moite koskee, kehu ylimitoittuu. Riippuvuuteni on raskasta ja kevyttä, keinoja eri paketeissa. Lapsena sattuneet negatiiviset tilanteet ottivat lujille, niin varmaan kaikille perheenjäsenille. Ilo ei ole täysin persoonastani poistunut ja kiitollisuutena kaikesta, ehkäpä vähän vielä lisääntynytkin. Aistimiskyvyn uskon olevan ennallaan, mutta kuulo oleellisesti heikentynyt. Toisten puhuminen, vaikeaselkoistuu, ja vaikka kuinka yrittää, konstisuutta piisaa. Nimet tahtovat unohtua, ja niitä pyrkii vointinsamukaan haarukoida haltuun. Värssyjen väännöistä kevennystä kulkuun monet sortit jo jättyneet sulkuun kone-shakin ääressä ähkintää ukkoisel nupilla pähkintää. Toimekkuutta ei jaksa enää edes ajatella, niin kaukana se on tuolla takanapäin. Ei pelimannporukoihin lähtöä, ei yleensäkään mihinkään yhteyksiin. Olla tölläillään ja tuskaisllaan turhista Sairaskertomusta kehon osalta ei rupea julkistamaan, mutta pitkä teksti siitä paperillekin tullut. Jotkut eivät jaksa kotonaan, vaan lähtevät eläkeläisten rientoihin, mutta sitä en koskaan. Kotona on paras, ja haasteet unohtaen. Nolottaahan tämä aikaansaamattomuus kyllä. Vaan minkäs teet? On tunne, voisin enemmän, mutta kuitenkaan ei voi! Pakko alistua eteentulevaan, kiusankanssa tai ilman. Vanhuus on myös valonsyttyä hämärään.
Pentti Pohjola 20061017 (20061017) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu