Jotkut on arkoja itsensäsuhteen pyrkien välttämään kaikkisen nuhteen ollakseen luontasest lempeitä kotises piirissä hempeitä. Sopuisuus todella, jelppaava avu ettei noist rähinöist kitkeränsavu tarvimat toimiaan katua aina kuin sorjinta satua. Mutta on meitä, jotk tuohon ei yllä korjauskiirettä, sitäpä kyllä löydy ei aatosten lukijaa henkises horjunnas tukijaa. Usko ei itseensä, kehnoo jos kulku iloisist remuisist syömmessä sulku puuttuu juur toisien tuenta etuisten, plussiksi luenta. Esitä siinä nyt, kaikki on kohdal myönteisiin ollaan tääl jatkusti johdal vaikka ei väreitä vedessä harmaut pelkästi edessä. Orvoksi jääty tuos parises mieles sillä siis suunnalla, hommelit pieles karkua jopa noilt aatteilta lähempäin lämpöjen saatteilta. Ihminen leimataan tällaisist nollaks avuittakulkevaks, puisevapollaks naiset häl nokkia nostavat vilkaistes, vinoiluil kostavat. Ällättiin ajankans, toimi ei tuhdist etäällä yleisest uskalteenhuhdist omaan siin nurkkaansa nukahti murahtain asiast pukahti. Tarve nyt hakea korvaavii toimii käsillesaatavist, omiinsa poimii sellaisil henkeä hyvittää uusista naruista nyvittää. Ruttu ei ainakaan luotamme karkaa ehdoitta oppimil, riitosti sarkaa värssyjä vielä kun vääntelee paisteisen lämmössä ääntelee.
Pentti Pohjola 20060329 (20060329) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu