Puittenlehdet syksyl putoo hämy verkkojansa kutoo ihmismieli odottaa -josko einehiä saa. Ulkona käy, viileenhenki olija tääl, tapainrenki mit on ollut, sitä juur -haaveksinta vanhast suur. Nuoruuttaan ei enää tapaa tuo ei nosta mulle lapaa sähän oot jo ukkona -pelkkän kulun tukkona. Anteeksi, et edes kysyin hamutuissain iät pysyn olen laiska lähtemään -jononjälkeen mielin jään. Maisema vaik kuinka nättii tämä äijä pitkäks mättii lojost ei saa tarpeeksi -hiutuu väsyst karpeeksi. Riittävästi, ajanmyötä valostelee päiväks yötä rikastuu ees mieleltä -etääntyissä pieleltä. Tällaisia miettiessä riimivärssyi tiettiessä elo pienest piristyy -vantit tuules kiristyy. Hukkaanmenneit hamui riittää sekundoihin saanee liittää tunnot näinkin tutkissa -monis elon mutkissa. Kusthan löytäis kokemia hyötyisien hokemia ilon raaka-aineiksi -valonvälkkeen laineiksi. Jollaintavoin riemuks ryntyy ymmärtmyksen viilloiks kyntyy mik nyt jouto tannerta -huomes, yhteismannerta.
Pentti Pohjola 20051008 (20051008) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu