20050218-Elämän edelteissä

Synnyin vuonna 1924, perheen esikoisena, hentoluisena.

Asuinpaikka virolahden pitäjä, ja Hämeenkylä.
Ehdoton kaveri naapurustossa (kun siihen kykenin), parinsadan
metrinpäässä rannan tuntumassa oleva, vuotta nuorempi veijari.

Ensimmäinen muistikuvani, kaksivuotiaana (tai kuviteltu?),
kolmen päivän ikäisenä kuolleen sisareni valkea arkku suurenkamarin
pöydällä.
Kokemus näkemästäni, vahva elämäni ajan.

Hentoluisena sairastin riisitautia, ja jouduin kalanmaksaöljyn
pahan maun maistelijaksi. Senkin muistan, että isä kiirehti perässäni,
lusikka moista "herkkua läikkyen, kun sukeltelin pöydänalusten kautta
karkuteille.

Meidän sisarusten ikä-erot.

Kaksi vuotta nuorempi sisar, kuollut. Neljä vuotta nuorempi
riskitekoinen veli, -elää. Kuusi vuotta meikäläistä uudempi siskolikka, -elää.
Seitsemän vuotta nuorempi muusikkoveli, elää.ja Yhdeksän vuotta
nuorempi veli, -elää myös.
Siis meille viidelle on suotu runsaasti vuosia,
-onnea ja sitten sitä toista, epäonnea.

Nyt eteenpäimennessä, omaosoitteista.

Itseni koin melko heikoksi ruumiillisilta voimiltani, ja samaa taisi
olla noitten henkistenkin evästen kanssa?
Leikkimieltä kyllä riitti. -Sopuisaa, kuin sitten sitä jähnyämistäkin.
Koulumatka oli kolmisen kilometriä, ehkäpä risat päälle.
Siinä sai talvella pahnustella, huonolla kelillä etenkin.

Lukemaan opin normaalisti, kertotaulu jäi kyllä ihan liian vähälle
huomiolle. -Siis en osannut vastata kysyttäessä, enkä olisi uskaltanut
suutani edes avata. Koulukirjat, mitä repussa kantelin, saivat olla siellä
yhtäpäätä, ja ilman sivunkaan vilkaisua, -laiskuutta mikä laiskuutta.

Arkuus ja kainous on taakkanani vieläkin, ja nyt jo yli
kahdeksankymppisenä. -Mitenkä sitä olisi tuossa toisinkaan voinut?
Työelämä tällaisessa pienessä maatalossa vei enimmän huomion.
Hommittiin kukin jaksamiskykymme mukaisesti, toki joskus tuosta
ylikin.

Ja sitten tuosta musiikin harrastamisesta.

Sotien välillä, tai jatkosodan alkuvuosina, huuliharpulla. Ja minullahan
oli sellainen jo lapsena joululahjana saatuna, en vaan sille mitään tainnut.
Mutta kun eräs kaveri sai sellaisen, hyvin pitkän turpahöylän, onnistuen
etsimään sielä ihan oikeita säveliä, -minuunkin iski kuume.
Jossakin laatikossahan minun vanha linkkuuntaitettava pelini makoili.
-Sillä sitten yrittämään.

Voihan kumma, minäkin aloin löytää melodianpätkiä. Liekö ollut
Musta Rudolf, jolla ensi askeleita yrittelin.  -Sepä nosti mieltä
kummasti. -Pidinhän itseäni sellaisena, etten oppisi elämässä yhtään
mitään.
Piirteleminen ja muu sellainen kiinnosti myös. Koulussa oli
noita tekeleitä päättäjäisissä useinkin seinällä, toisten samanlaisten
seassa.

1943 jouduin armeijaan, ja sielläkin pääsin soittelemaan toisten
etevämpien ohella silloista "höylääni".
Naapurin vanha isäntä huomasi meidän hinkumme soitteloihin ja
lainasi italialaista pyöreäpohjaista mandoliinia, jota heillä ei kukaan
soittanut, - joutopeli, mutta hyvä sellainen.

Kun sota loppui 1944, minäkin pääsin siinä rytäkässä siviiliin.
Olin syntynyt oikeaan aikaan, ja näin lyhimmällä palvelusajalla.
Vuosi ja kahdeksan kuukautta, risat siihen päälle.
1945 ostimme ikivanhan hanurin haiskan Haavistosta, toiseksi
vanhimman veljen rippikoulukaverilta. Peli oli kuin pärekori
ikään.  Joka lauantai palkeita tiivistettiin ikkunapaperilla,
jä näin riitti ilmaa inkraukseenkin.

Pelit vaihtuivat myöhemmin tiheästi, ja kun kuume iski, ei sitä varttuen
parannettu, vaan kipinkapin hänttärämpää etsimään
Oli sellaisiakin ostoonlähtöjä, että työt jäivät siihen paikkaan,
kun linja-autolle oli ehdittävä kaupunkiin päästäkseen.
-Ja sehän oli Kouvola, minne vähiä markkoja kantelin.
Ensimmäinen uusi peli tarvitsi jopa pankkilainaa, aiemmille
ei ihan sellaista ilennyt pyytää.

Hanuriliikkeessä omalla vanhalla ei saanut paljon mitään, mutta
käytetyllä soittimella siellä oli hirmuinen hintansa, eikä tinkiminen
mitään olisi auttanut,- ota tai jätä!
Uskallan sanoa tehneeni tosi hölmöjä vaihtokauppoja, niinkin
että parempi meni, ja huonompi tuli, -siinä se tyhmyys taatusti tiivistyi.

Keikkasoittoja kertyi kolmisentoista, loppupuoli jo kunnon yhtye
meinigillä.  Viisihenkinen poppoo yleensä oli, ja taxilla liikuttiin, ukkoa
päälle ei siinä montaakaan ropoa jäänyt, -poltin viel tupakkaa, ja kun
nuottejakin oli hankittava, eivätpä ne hilkut paljon taskuissa viihtyneet.

Yli viisikymppisenä aloin tuherrella omia nuotteja, soittokappaleita
vähäisen kykyni edelteillä.  Mutta innostusta, sitähän piisasi.
Meni pyhät ja arjet, päivinkin täytyi joku valssi tai polkka
aikaansaada, ennenkuin peltotyöt kutsuivat.

Kuutisentoista vuotta tuota, että yhä on se parhain kipale tulematta
ja pakkohan sen on jossakin luurata.  -Ei vaan löytynyt!
No, määräähän on valtavasti kasassa, sanovat että hyviäkin niissä
on, -voipi pieni määrä ollakin, mutta on siellä lähes potaskaakin.

Riiminteon aloitin lähes samaan aikaan kuin sävelhamunnankin.
Ensin laulun sanojen tavoitteluna, myöhemmin ihan ilman suurempaa
tarkoitusta, -ja omaksi viihdykseni pelkästään.

En käytä edes kummempaa aihettakaan, kunhan loppusoinnut
natsaavat, muusta viis!  Jälki on sen mukaista, vähän kuin
tervanuoraa, ilman suurta tunnetta, ja hitostako tässä tällainen
turilas mielen nousunsa hakisikaan?

Serkku sanoi tämän olevan minulle, henkireikä. -Todentotta, sitähän
juuri.  Nettisivutkin hän laittoi, saan ne kyllä aika-ajoin hukkumaan,
joten pysähdyksiä toki tulee.
Tietokoneella voi harrastaa myös valokuvien käsittelyä, suurennusta,
enkä ole muitakaan toimintoja laiminlyönyt.
Pankkiasiat, lotto, ja mitä kaikkea nyt tuolla tehneekin.

Loppujenlopuksi, en ymmärrä näistä vempeleistä moniakaan hyödynteitä,
-ja mitä kaikkea voisikaan, jos joku osaava neuvoisi. -Ohjeista, jos niitä
edes ymmärtää, ei paljoakaan kostu, mutta rippusen kylläkin.
Vanha äijä ja koneet, -naurettava yhdistelmä, onhan aika ajanut
tällaisesta turilaasta kymmeniä vuosia sitten ohi.

Älkää tuomitko ukon yrittelyä, ja vaikka se töpöpäisyydessään
nauruhermoja kutkuttaisikin, itse olen puolittain kyllä tosissani.
-Vähästäkin löytää lääkettä elämän yksioikoisuuteen, -päivien
samankaltaisuuteen, että tällaistakin voi troppinaan käyttää,
toki myös ihan lääkärin määräämien pillereitten jatkona. P.P.


Pentti Pohjola 20050322 (20050322) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu