Elämä on puuhimista itsetykön nuuhimista yhteisölleen hyötynä kohtapaikkaans lyötynä. Monilla on rakas perhe toisilla taas tuosta erhe sivussakin luikkijoi vastuunpelos puikkijoi. Jälkimmäinen ryhmä heikoin omilkohdin tietyin seikoin hyödyt vaan ne karanneet paikkans muualt varanneet. Iloo tapaa, jokaryhmäs sehän kasvaa, viisaas, tyhmäs ajankanssa etsien hiipii takaa metsien. Syntyää ehk, vedenvälkkeest kansanjoukkoin, puheenkälkkeest tunnepuolta vuoraten elonhuikkuu suoraten. Vastalaidal, tumma murhe jossa enint, itkunpurhe lipsittäis pois hollilta kipeytten nollilta. Huomioiden olosuhteet kätkemällä muistiin nuhteet joita ajoin rapisee yksilöl, ken napisee. Omat ootteet, tulla toimeen värikkyyttä hakein loimeen ettei kesken kevenny railo tuosta levenny. Lahjaksi kun elon mieltää houkutukset, alkuuns kieltää järki pääsee voitolle -ylimielest loitolle. Kesäs näkee avuntuojan sinitaivaan, - puittenhuojan turha pelkoo raahata mustainkuormaa naahata. Ain ei onnaa toivomukset hiekas niinkuin raahtuis sukset -esimerkiks levittäin uppeluksest kevittäin. Yhtäköyttä tarve toimii rippusensa sieltä poimii määränä vaik niukasti sinne sihti tiukasti.
Pentti Pohjola 20040720 (20040720) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu