Hiljaisii ovat tuol, maanantairannat siellä ne torkkuvat, kalliot, sannat aampäivän hetkee, ja nättiä voipi kyl kuumuutta mättiä. Sorjasti lainehtii pelloilla viljat tuulenkin tuuhoilut, maltisen hiljat kelpailee kunnailla kulkea ovet ne takanaan sulkea. Meikä kyl mopolla liikuksi tuolla vaivaton tapa se metrejä nuolla pirsinkin rannalla piipahdin -kotises, - istumaan riipahdin. Ihanan oloista suomen tää suvi joutoisel äijälkin ensteinen huvi työt kun jo ovat ne takana puhtoinen, suunnitteen lakana. Arvailunvarassa, huomisentulo runsaita kymmenii, uhkaako kulo hitsihin moiset voi heitellä maisemansorjuuksiin peitellä. Venhoja joitakin lilluili merel kalojennarruuhun ehkäpä kerel sehän taas riippuvi ahdista tippuuko, saantojen mahdista. Yrittäin ymmärtää, itseä, muita katsella lahdelle, - tuuheita puita vehreä vallannut voimalla täytisensorttisel, roimalla. Pieni on ihminen kaiken tään rinnal joskus vie voimia, pysyä pinnal että tuo käsitys kilkkuais millisenverran ees hilkkuais. Nuorena oli täs turhasti arka näin jäi se löytymät, henkinen karka takrivin taaviksi niukkeni plussaisuus sellaisest hiukkeni. Turha siis toivoa lotosta voittoo vaikka kuin räimeilis haitarinsoittoo annetuil pitäisi pärjätä -hallavanvärisil värjätä. Saannit ja viennit ne lieneekin tasan raavinhan minäkin pienoisen kasan mikä juur henkistä huttua vatpassinlöytymän kuttua. Riittäis vaan ruhossa, liikunnaniloo karistuis kupeista, kymkunta kiloo tällaisii pieniä toiveita huomisenhyödyksi, loiveita.
Pentti Pohjola 20040719 (20040719) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu