Oltiin serkun kultahäissä laatuparin lähellä Anna-Liisan - Maurin, näissä onneniloo nähellä. Heidän olo harmoonista lämmön toiseens tartutti -aktiivista, - tiespä mistä perhettänsä kartutti. Morsiimella kukkaseppel hiuksiansa somisti sulhon myhän valoisuutta äärelkäyvät omisti. Ilmakin siin selkeneiksi aurinko heit muisteli pienimmänkin olonsärön kauas kohdalt huisteli. Tuollaisia, onnenperheet -närkkien ei edetä sorjat lapset, lapsinensa fiiliksiä korotti. Veljenkanssa, Yli aallot sinnepäisest soitettiin muistinvarast lähti haallot pelkomme kun voitettiin.
Riimejä kun rassaelen pienuuttani peittelen olonnurjaa hassaelen konsteillani keittelen. Arjenmallist pötköö kertyy lähes tönkön tapaista minivalkkooks helpost vertyy sysäin nurjan rapaista. Valikointi poissa kuvist haikehitten mausteilla tätä tehdään juuri huvist ongelmaisren tausteilla. Sopimatta kunnonmalliin löysästottain lähättää kadottanut taidonkalliin ala-arvoist taitaa tää. Iteäni ylläpidän eikä muusaa mukana kun noit turhii yhä idän sileentävän sukana. Miten metkint yksinsoutu erakoituu hitaast tie nollaantunut aikoi joutu riskaannusta huutiin vie.
Perhejuhlis eilen olin sivunurkil pakost polin -kankealla kielellä -apaattisel mielellä. Sisaruksein osaat hommat mua vaivaa, yhtyykommat eikä montaa tuttua -ulosantein, suttua. Luontevuudenpuute rässää sydämessään tämän kässää ikäveikot vähissä -hautapaikat, nähissä. Kasikympin vuosimääril näkemiitä, sanoo hääril vikatemppu luullusti ripeet ei saa kuullusti. Onnes siltkin vanha raakki virkaheitto äijänkaakki jol ei tähti loistanut nuhjakkuutta poistanut. Muutamia, emämokii samennutti, itstunpokii häpeää siit surkeilen riimeilyiksi purkeilen.
Yksillä vähillä elossa menty haitat ja kiusat ne pakosti enty sivistys jossakin ylhäällä älyisten haavinnois jylhäällä. Vähillävartetut, kamaranpinnas siinä on niukkakin edelleen hinnas latvustensuuntaan jos tiirailee pelkoa pöksyihin viirailee. Mihin se henkinen urheus katos toiveittentäyttymän ikuisest patos näitä mä huutelen tuulelle ehtis ees kerrankin kuulelle. Osviitat hukassa, lappuset silmil alista valotet, ujuttuu filmil siinä ei sisältö sakene rinnasta rutiste pakene. Iloa toivoisi toveriks tänne kiristyis kunnolla messevänjänne ruumenist löytyisi jyviä nimeltään, ehdoitta hyviä. Sadut ois mukavii pehmukkeit mielel kieltä vois lerputtaa silloisest pielel ähäpäkutti nyt onnistun lankun juur reunalta ponnistun.
Useinhan olen juur itseävastaan elämä heijailee konstikast lastaan niskureilt ovet ne suljetaan yhdessä nysäkäs kuljetaan. Maailma jyrisee ihan tuos vieres uupuneel silti vaan hallussa hieres kutisteen ydintä rullaten närsenneit taimia mullaten. Päivä ain iltahan, pulkkahan saatu tiedä ei vähääkään, kupeesko laatu onnutaank oikeista etäällä -simpukkan, kuorehen vetäällä. Hitsistkö tietäisi normeista, tolkuist puseronalaisten herkkien kolkuist uunin vaan pöngäksi passaten ilonsa rippeetkin hassaten. Tyhmyyttään aihuutti, etuistenkadon suljeksi laiskana vahingos padon mikä taas juututti sumihin elämänmyötäisen jumihin. Nollasta lähdetään jokainen päivä usein siin kainalos, valmiiksi näivä hahmoton möhkäle maastossa raukkaistenrajoilla, paastossa.
Palella kun aina pitää hermot siinä hajoaa muutosmieltä juurkin itää kohmetuksiin vajoaa. Tuvan uuni kun ei käytös sähkö lähes nollilla ukkorukal, suru käytös -yleisilme mollilla. Vilusääret kun saa peittoon jaksaa aamuu varttua annostetta oikeet keittoon ryhmysormil tarttua. Naurusuulla miten menis iloilmein vipeltäis hetkenpääst jo kaikki tenis olematoiks ripeltäis. Yksityistä akkilointii juurikin noist haitoista miten entrais kelvoks vointii suoreneisi taitoista. Montaamieltä, yhdes päässä ryöpsähteistä rytinää nestekierto koivis jäässä raajat täyttä tytinää.
Ihminen rapistuu perin ja juurin vuosina tulleista tukuista aktuel mentoppi, nitiste suurin kaukan ei uppoisist hukuista. Olispa ahnaampi, liikuntamieles tarvis ei kylmistä väristä nautimpii sanoja passailla kieles uutteruut löytyen häristä. Elämäntaito ei jokaiseen tartu polla jos puisena kopisee silloin ei ihmeemmin huomista vartu moitetta meinigeil ropisee. Näin kun on näkymät, laaksojenpuolel vuorille turhaakin kiivetä annetaan aikaamme tuskal ja huolel pärkorii mölhöä riivetä. Koivil kun kiskasee yllensä peiton sopua alkavi syntyä montusta ylemmäs ahkeroi heiton tarkoita silti ei ryntyä. Uusia konsteja otettais vastaan biffatkaa ihmeessä älliä sattuisi jolloinkin hommelit nastaan etuittais kivasti sälliä.
Pentti Pohjola 20040621 (20040621) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu