Elämä joskus on konstista totta siinä ei portteja avata nurjimmoil tuleekin rojuinen sotta mistäkään ystävii tavata. Ollaanhan menty kuin lappuset korvil liinainen näkimil laitettu juohduttu kokonaan väärälle sorvil älyymänäyskäntää haitettu. Lamppua uudesti sytyttää pitää aidointa itsestä tiristää kohta ehk sattumii kamarast itää rensselit uumilleen kiristää. Tarjolle tuoda ei, hopeeta, mirhaa -merpihkast, siitäkään sirua olema itseään ärheiseks nirhaa lojolla mielis kun virua. Moisesta höystöstä keitetty soppa rapaa ois rumpuisel ruholle älymminaatteluist, näppeihinkoppa jarruna venttaaval tuholle. Nythän on kesä ja nättiä riittää lahti tuol laineita läikyttää pitääkin muistaissa anneista kiittää eikäpä hönttöilyl säikyttää.
Onkhan muilla, loppuu keinot alistuvat tyhjiin meinot pyydyksii ei vedessä lähel hätä edessä. Sellainenhan sävähdyttää nupinpuruis lävähdyttää kuopast karkuun kipasee ilommasta lipasee. Vaan kun lähtö tarveis potkun etäännyttäin taakse sotkun köydet tuonne juuttuneet arkipäiväks muuttuneet. Ei näin tule lasta, kakkaa pollanraukkaa puuhun hakkaa tähtiä sielt sinkoilee anheetont kun linkoilee. Miten tähän tilaan tuli vaivattoman haluun suli yritteistä luopuen rönttämyksist juopuen. Nyt ei ruori enää känny -äärilaidast, hyvään väänny totutuilla tuijaillaan haahuillenkin nuijaillaan.
Onnea on elo mulle vähemparvoks eipä tulle päiviä et riittelee siitä ylhää kiittelee. Virheisekskin itsens laittaa nurkanpiiloon meno maittaa eikä jaksa yhteisiin kuhiloituu lyhteisiin. Seuranhaku pysähdyksis mönkäilyitten lysähdyksis umpisolmui naruissa -pramimmilta karuissa. Juoksutellen muistois mieltä eväs ehoin löytyy sieltä -ahonlaidoilt, rannoilta kallioilt ja sannoilta. Ihmisis, meis taidonpuutteit löytymättä vaivaan muutteit kädet pystyyn kohottain rönikköhön sohottain. Yllättäin voi tulla hetki arvokkuistuu, että retki oivalteista valoa -sanoisko, jop jaloa.
Pentti Pohjola 20040613 (20040613) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu