Riimienrustoo on rutiinijuttu siinä juur tyhjällä, päällänsä nuttu mallaten jotenkin järkeä vainkaan ei hommeli tärkeä. Pluffisel paatilla, lammikonlaitaa tuonhan tok jokainen puuhana taitaa jonohon sanoja asettaa pölyisii mietteitä tasettaa. Omaakin älläyst sopii siin käyttää ilmastatulevil aukkoja täyttää aivoille etsien virettä löysimään harmaisen kirettä. Usein kun puuhassa nokkineen sorkkii saattaa jo raottaa säiliöns korkkii tyynehen tuulosta puhaltaa älynkin hipentä tuhaltaa. Elää kun pitää, ja katkoja vailla useinkin sorkehtii oudoilla mailla henki ei töksähdä esteisiin vajoa uppelun nesteisiin. Toinen saa aatella, mitäpä hyväns sihdaten hahlossa keinuvan jyväns maali ei useinkaan pakene ylettämättömäks sakene. Jotkut ei hyväksy huumorii työhön lyijyy vaan mätteleis enemmän vyöhön itku et silmässä sihertäis kaatumanjälkeen vast vihertäis. Sanonpa tuohon, ei sillailla mene holjakal otteella ujuu vast vene kunhan sen annetaan osottaa missä on valojen tulomaa. Rutistust liiast jos rintahan pakkaa johan siin koneisto ylisest hakkaa saattavi laakerit lämmetä nupissa ratkaisut hämmetä. Yleistä yhentää, toisienkanssa jopahan joustautuu metkaksi tanssa ilman, et palikoi rattaissa eineksii ilolla kattaissa. Mielelle vapaata tarve siis myöntää oloissaolevii, niitäkin hyöntää yksin ei pitkälle ehtisi tuskinpa vähääkään lehtisi. Kaikkinen kateus hiitehen saattaa vähäkin vänkäys itsessään maattaa ottamal olevii syliinsä vihervää einestä hyliinsä.
Pentti Pohjola 20040112 (20040112) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu