20031210 Omia aikojaan

Aika on elämän tärkeä mitta
siellä ei toivoisi heiluvan vitta
rangaistusmielessä ropista
nuhteisist, niskahan kopista.
Jokaisen polul kyl haittaisii mutkii
suurennuslasil jos alkavi tutkii
vikahan synnynnäst peräisin
ilman tuot ilohon heräisin.

Silti on annettu kivoja kokee
riippumat että noist murheista hokee
kipitty astian äärelle
tuloksentekemäin häärelle.
Eihän se yleisest vähääkään merkkaa
orpo kun kupistaan saantoja lerkkaa
noillakin nunninta vähenee
tyytymä tipoittain lähenee.

Pullistepurjeilla siispä ei mennä
toivioretkemme, niinhyvin lennä
jalat ain tannerta tapaavat
harmeista sitenkin vapaavat.
Ihmiset, ystävät, jossakin heitä
äläpä väsymys toivoa peitä
yhä on evästä tarjolla
paikkansa silti myös varjolla.

Joiltakin luontuu tuo, runojenteko
omalla kohdal nois, osuittenleko
sivisteenraput ei riittäneet
asiayhtyyteen liittäneet.
Riimit on korvike mielensä purul
ettei täs anneta valtoja surul
pännän kun sormiinsa nappajaa
hatusta hömppiä lappajaa.

Ajan siis kulua, eipähän muuta
konin ei tarvitse järsiä puuta
hitsink sen kuka vois lopettaa
sisimmänherkkyyttä opettaa.
Nöyrällä mielellä mukana ollaan
ei tule vetistä kuormua jollaan
lullittais yksillä aloilla
vähemmil tietysti valoilla.

Tuntojentörmäilyt pitäilee estää
oma se arkinen, ihmisest kestää
muuhan jo vankempaa vauhtia
siel saa myös soveltaa lauhtia.
Komennon alla ei hetkeekään viihtyis
pulssikin ravaamaan yltäisest kiihtyis
olla vaan möllitään matkalla
toivoen, pitkäst juur jatkalla.

Pentti Pohjola 20031210 (20031210) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu