Ensin ol mielistä torvinen soitto senperäst Dallapel liikahti voitto Vesteris Viljo kun tempasi poikasta jotenkin hempasi. Miten voi tuollailla inkraust suoltaa ylisenmaallista menoa puoltaa hiiret siin selässä ravasi toosan kun kohdallaan avasi. Siinä sit, Laihanen, Manninen, moiset aukoil viel virtuiseen tekijät toiset ilo ol soittoaan kuunnella päiviään huomisiks suunnella. Ruotsista, Virosta, vanhaista musaa extralla tyylillä tekijät pusaa sotii jo ennen sit seurattiin Erikson koneesta teurattiin. Noista se tarttuili mielehen toive hanurist löytyis ehk täälläkin hoive kulttuuripiirit ei sietäneet mist oisiit edut tuon tietäneet. Olleessa vanhassa, mieli yh lepää nykyisen ränksytteen torjumal epää on kyllä tänäänkin spelaajii aidon juur perinteen kelaajii.
Anteeks täs pyytelen omia mokii onhan noit tullutkin särjetyks pokii sielu kun solmuhun siertynyt kytkyintenkohdilta hiertynyt. Pahoja sanoja, rutinaa muuta irvehen nipistäin vinosti suuta nuohan ol haittaisten merkkejä kulhittu kipeitten lerkkejä. Näistä se enenee erakon taival siellä on paikkansa, surulla, vaival turhaa kyl tuollaisist töristä mukamaks kiusaisna pöristä. Laatunsamukaan on tietysti tulo pahimmis pusikois, laihoista kulo silloin ois apu se tarpeeseen elo jos juuttunut karpeeseen. Toveritoimilla linjoja suoriin ehkpä ei törmätä pähkäisest vuoriin vesillemennenkään hukuta iloa pommihin nukuta. Huolien hamuskat passailee viskoo siitähän seurailee autmaatist riskoo jaksavi antura eteillä laiskempkin huomisiin veteillä.
Omasta itsestä etsiä pitää vieläkö nupista rehevää itää josta ois hengelle antia sivuun sais siirrettyy hantia. Yksi on kullakin hallussaan siivu tuonpahan pelost ei äkisti hiivu mutta jos makkarat lopussa eipähän hilluta hopussa. Kunniantuntoa, sietoista mieltä näinpä ei kampeudu tovikskaan tieltä patterit virralla varattu reitit ne ronikoist harattu. Uusia tuulia, purjeittenpintaan iloista ripeyt roihumaan rintaan hitsihin pelkojen pollarit näpeis nyt taattuisten hollarit. Arkuus ei aarteeksi milloinkaan passaa kupeista kaluaa, henkeä rassaa lähdetään vanhoista nahoista todella kauemmas pahoista. Jopahan jonottuu metkoja riviin haaksi ei hankaudu yhtikäs kiviin ajetaan vaikka sil tuurilla lippu jo hulmuaa muurilla.
Ihmisel annettu pollaansa aivot eipä sais tyhjetä sellaises kaivot tonkia, perata, pyyhkiä hetkittäin jopa jo nyyhkiä. Kovaahan kaltata orpona uusii tuppailee olemaan entistä muusii vaikka kuin vispilää heiluttaa usein ei taitele reiluttaa. Maailmanmenossa mukana pysyy tukkoiseskohdassa nöyränä kysyy ettäkö täältä saa antia mikä se helpottaa kantia. Pikkuset röhnimät unehtaa pitää uusia versoja huominen itää siinä on onnella osansa täyttää vaan rohkeilla posansa. Uupumus iskenee monetkin kerrat sellaisest järsivät narrit ja herrat pölyt vaan ravistaa turkista kohta jo etäällä, surkista. Lähespä rubikin kuution luokkaa tarvitaan kirvestä, sahaa ja kuokkaa ennenkuin antoisat esillä purtemme selkeillä vesillä.
Useinhan tekojaan jäljestä katuu elämän ollessa muuta kuin satuu hommat ne useinkin pielessä vääriä sanoja kielessä. Torjumal toistoja, ehkäpä jaksaa olemanvelkansa ihmisil maksaa nöyryyttä kotiin kun kuskailee saattaa, et vähemmän tuskailee. Mielessä pakko on järjestys löytää siivota itsensä sisäistä pöytää huolintapuoltansa herättää vaarojentullessa terättää. Ystäväinarvoo ei mitata rahal tuontähden häivytys, konstina pahal rohkeast nieleksii lääkkeensä vaivuttaa hiitehen kääkkeensä. Oltaisiin rehtejä omille mielteil stoppia näyttäen äkisti kielteil huovattais, esteit jos edessä pyterää linjaises vedessä. Eipä oo konstista hölpöttää tuosta ihan jo toista kun kipuaa suosta rättisen märkänä ruholtaan välttyen häthätää tuholtaan.
Pentti Pohjola 20031026 (20031026) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu