Lokakuun aamu on kirkas ja virkee vanhankin katse näin enemmän sirkee monia päiviä loroillut syksyn tään harmuutta koroillut. Ilmat nyt vaihtelee tuntienpätkis välillä soreaa, märän taas lätkis pakko on ukonkin virota omaa ehk raihnuuttaan kirota. Nuorena tunne ol tukena mieles hetken ehk huomasi, juttuset pieles sitten jo kirmasi ahoja muistamat tipasti lahoja. Äijänä ollessa hitaus hyytää olema jarruja useesti pyytää jaksa ei kaverei kinua itseään, mihinkään hinua. Muistoissa ilosti usein kyl kaahaa hyllyiltä pölyisii näkysäl naahaa siellä vast määriä tuhdisti otti, ja puhaltain puhdisti. Polvisist housuisist, nykyisiin saakka sekunttein toiveistkaan, juurikaan raakka etenkin iltaisin pykyttää nukmatin sylihin lykyttää.
Vanhana katuu, et olinpa arka puuttuili kaikkinen henkinen karka usko jos parempaan syttynyt elo ei tällailla myttynyt. Leipää kyl näinkin on suuhunsa saanut silti tuot lieskaist ei mielestä jaanut vaikka jo elkeitä ounaili omassa hiljases lounaili. Ei voinut sanoa, - muutoksii virtaan säihkempää liikettä löytymään pirtaan henkinen yhtyys et kasvaisi kulttuuril ihmisii rasvaisi. Ylinen asenne riisua pitäis sitten vast vehreä innolla itäis perusteet niittautuis yhtehen kokoisi kultaisen lyhtehen. Noinhan ei ermieltä kukaan ees muistais juuttumanrippeetkin liepeistä puistais uusia tuulia esillä hyödyntyis järkeväin mesillä. Ohessaolleetkin nousisi ojast ylpeys paistaisi, isästä, pojast nyt vasta elämä kunnossa siintävii ujuillen tunnossa.
Riimeinväsyy tahdonmitta ellei toimi, hengenlitta näinkö mua niukitaan sisikunnast tiukitaan. Kohta silt taas kynään tarttuu oiviksia nupist varttuu ilo silmää siristää nykyhetkee piristää. Ellei olis tätä huvii kumartaisko muita kuvii ylhääl nytkin löpötän huoneisissa köpötän. Jurnuja kuin sienii sateel älä ole, reima kateel niveliä natistaa lepoon liikaa patistaa. Kuntuutus on loppumetreil hyvästit taas, hetkenvetreil ohjeet liikkeist unehtuu niska häpeest punehtuu. Misthän saisi, sähköö, virtaa räppäjäisi tehost pirtaa kehyksissä ripeän nyt viel helpost lipeän.
Järripäisnä kulkiessa ovii takan sulkiessa mitättömiin madaltuu pielist alhaal että suu. Kaikki vaik ois ihanhyvin tähtööpuoli yläjyvin eihän sinne asiaa avaksia rasiaa. Pitäis nähdä, omakohta sellaiseenhan yhä johta eikä haavein pilvistä otet muka kilvistä. Töinenpuoli täysin takan selkkailut on aikoi lakan viihtyy muuta haettu yksinäistä paettu. Mielitekoi tukahtaissa hyvinharvoin pukahtaissa eväst omast nupista idunaiheit kupista. Löytyyhän, jos näkee vaivaa vähistänsä ruoppain kaivaa tyytyin esilsaatuihin sablaamatta laatuihin.
Pentti Pohjola 20031010 (20031010) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu