Raskaimmat työt on nyt koneitten armoil hyvinkin sattuvii, moottoritarmoil silti viel, käsistkin käytössä läähätteenpuhkuista näytössä. Entinen aika ol muskeleinjuhlaa harvapa sillensä voimia tuhlaa urheut viimeiset piipussa henkensäpitimein riipussa. Koulutuspuoli on nuorilla esil järjellä melovat, älyjenvesil saadakseen keveemmin kakkaran leipänsäsiivulle makkaran. Mehän täs vanhat on sodatkin nähty vintouhka kourassa, porukkaanlähty lähespä lapsina taisteluun ruudin ja paukkehen haisteluun. Silloin ei kysytty, mikä on mieli ulkoisist jyrkistä, kansal kun pieli veljet ja isät ol rivissä hurmeisiinpeitytkin, tivissä. Vapaus arvona ainoostaan riittää siihen voi kunniantuntonsa liittää ei oltu vastuuta karussa joltista hohtoa tarussa.
Elettiin aikoi, jot nuoret ei muista tänäisest tuntuis, et olipa puista ilman noit kiiltävii autoja muitakaan, surffauslautoja. Työ oli ensin, ja sitten vast lepo sunnuntait huokasi tallissa hepo pelloilla, rahdeissa veteli ahtaassa kaponen seteli. Maatalo-olennas lypsävii tarvi aikaisin alkoi se hoitojenvarvi sankohon maitoa lirisi rehut ne pöydille kirisi. Joutoisuus laskettiin tyhmyydenpiikkiin eikäpä monikaan halunnut kiikkiin sääret vaik väsystä tutisi uutta täs tuuttihin, mutisi. Nykyisel mallilla äkkiä uupuis melkein jo aamusta rätiksi nuupuis haasteet ol silloin ne jyrkemmät etuiseen nojahan, tyrkemmät. Vieraasta työstä ketk leipänsä haki juuripa heillä se ankarin laki kunta ei tukenut köyhiä auttamapuolet siin löyhiä.
Pitäiskö hävetä, onni kun poissa haasteissa pokallaan yhtenään noissa minä en solmuja suorista hitsiik tuost käsittäis ruorista. Elämäntakila köysiä tarvii juurikin välttämään haittojensarvii tunto et sileä killoilta päsmäisi rauhassa silloilta. Käsii vaik levittäis, täällä mä olen anheetont ruuhtani pollaris polen maisema muutu ei toiseksi laatunsa kokee näin loiseksi. Nyt ei oo ansiolistoja käsil ylenkin tyhjänä, katsoma pläsil järkevät juoksivat maalihin tässä, ees ehitty vaalihin. Kuvetta käännetty uunimme penkil eikäpä lähdetty haasteistenlenkil turha siit perästä ruikuttaa pimeetä lamppuunsa tuikuttaa. Safkaa kyl saatuna näinpäkin suuhun riittäneet eväät ne, eipähän muuhun ollaan tääl peräises joukossa viihtyen omassa loukossa.
Itseä ei voine pykyttää ylös jos se on ilmeistä, tulee et hylös nieltävä karsea kalkkinsa tuntien vähyydenhalkkinsa. Älyä jos ei juur kukkurast ole varmaankaan tahdimmin käskystkään pole laitansa tuntemus helpottaa keveemmän olonhan siitä saa. Mensat on terävänupeille luotu porrastekorotteet hollille tuotu sadan ja neljkasin ylitys riemuista varmasti sylitys. Arkinen tyhmyys meit enimpii vaivaa olemanojaa sit huterast kaivaa tahtoons vaik persuksil potkisi yhtäpä hölkkyä lotkisi. Olispa ollutkin älyistä rieskaa henkisen enenteeks, polttavaa lieskaa timanttei varmasti taskuissa huomioon otettu laskuissa. Kuviterikkaus, silläkin pärjäis vaistollavedellen huomisii värjäis riippumat kehonsa rajoista puutteisen, lahoista majoista.
Pentti Pohjola 20031006 (20031006) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu