Aina voi parantaa emlämänlaatuu siitä, mit geeneissä jokaisel saatuu kunhan on ytyä toiveissa rehtistä huomisen hoiveissa. Ei pitäis narista tulevain eväist harmaiksi vääntyneist alkuistenkeväist sisulla tietyllä toimia välkkyjä esille poimia. Joillekin riittää, kun hegissä pysyy tuokin se useast taitoa kysyy lahjakkaat lauteilla liikkukoot etujen rekeillä kiikkukoot.. Voimia jokaiselt, itseltä salas käytäisiin innommin henkisenkalas mielelle evästä etsien nurjuudenpaineita metsien. Mitään ei haittaa, vaik hikeä tuottaa senverran pitävi itseensä luottaa keralla, järjen ja onnisen vimputtuin ylitse ponnisen. Tuolloin voi kirkastuu äkisti taivas unohtuu hetkessä näähkänen vaivas palkinto odottaa lopussa eikä tää kulku viel topussa.
Maailma pylläilee uusihin aikoin kyydissä kuljettaa onneen ja taikoin jos vaan on rehtiä repussa irrotet tuolilta pepussa. Viitsiä juuri sit liikettä löytää pelkäämät keliä, kartsalle töytää satais vaik vanhoja akkoja kammotaan tekemäst lakkoja. Piina ois myöskin se joutoinen olo uuninsatakainen, ahdisteenkolo sen kun sen muistaa, niin pelästyy tarpeisten satulaan helästyy. Aina ei ylenny kuvitteenvoimal ennemmin mieli siin, sätinnänsoimal lupailut keljusti peruttu nurjille jutuille heruttu. Yhteisö asettaa poluille esteit mitoittaa monia, vaikeankesteit siitä ei auttele huolestuu korviensuuntahan tempast suu. Kuormienkanto voi ilosti luontaa hetkessä hivahtaa tuonne jo suontaa missä on vakaalla pohjalla ruuhtansa näppäräst ohjalla.
Monikin juttu kyl kutkuttais mieltä toteutus puuttuu vaan harmiksi sieltä aitoja rajoille kannettu nuhjuisuus tilalle annettu. Senkanssa lieassa, perin ja toisin onnesta osalle itseni soisin riittäisi roitua rinnalle pulpahtais pärskähtäin pinnalle. Järjellä juurtuisi oikeat idut sivuun vois viskata rennosti hidut mistä nuo säikehet sisälle ankkurit esteenä lisälle. Uusia hankkeita hieroen pollaan stabiilintuntua senperään jollaan kelpaisi aavoja lasettaa tähtyytä ylemmäs asettaa. Leikkistä mieltä, ja rennommanhakuu jopahan keitosta löytyisi makuu eikä ain pelkäisi vastuuta lotjansa ylistä lastuuta.
Yhteisön edessä kintut ne horjuu suuremmat tivailut tietysti torjuu luulo kun esteitä asettaa eikä voi rennosti lasettaa. Itseinen arvelu menoja vähii pistäen pelkäämään juur tuota lähii siinä ois lähespä hukassa kosteantuntua sukassa. Tarve ois poimia, evästä entää ohitse sujuvast saantoiset lentää mitenkä hitsissä huiskaisi ettei tuo pusikkoon tuiskaisi. Uusia mielisi taltehensaattaa ikuisen vähyyden jotenkin maattaa siitä juur ankkuri pohjassa kuin tuossa oliskaan ohjassa. Pienellä mielellä vähiä vääntää ruoria tarpeetta haittaisiin kääntää alla ei sileetä syvältä maali tuo kaikonnut jyvältä. Siltikin kammutaan uudesti pinnal eikä niin lasketa, menetteenhinnal vähistä lähtö kun tapahtuu jotenkin olema vapahtuu.
Pentti Pohjola 20030901 (20030901) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu