Kukin tahtois onnistua mallikkaasti ponnistua riittäis vai noit eväitä antoisia keväitä. Värjytellä et vois mieltä lämpöisiä poimii sieltä kavereita kupeella tuntemalla upeella. Arki joskus harmaampana iloon ettei loista vana siitä yli siirtyissä hohtavan taas piirtyissä. Elämä ei tule maaten paikkansa vaan pelkäst taaten yritettä tarvitaan looteruut kun harvitaan. Jokaisel ei riitä kamuu sen on verran, haitanramuu mistä moinen johtuukaan nuorest sydän rohtuukaan. Pakkokeinoi näis ei ole komentaen, jalkaa pole se jos iän muistissa riittää hivent luistissa.
Kokemukset iäs karttuu jos vaan ilol huomaa varttuu eikä polkuu poikita nurjansorteis loikita. Hakemalla, hakuinperään osaama käy loistoterään ei ees muista pelkoa täydest ottaa selkoa. Sitten siinä, vaimo, lapset kaikensorttist, riemuu, kapset tuollalail ken onnistuu laatuisesti ponnistuu. Jaksain nähdä kaikes vaivaa tunnelmia ilon laivaa huolet eivät pinnalla ykkössorttist rinnalla. Vuottenkulku jotain muuttaa lisäpäivät itseens tuuttaa sehän luonnon järjestys tarpeetonta kärjestys. Muuttumiseen täällä pakko eikä auta mikään lakko kymmenet kun niskassa ohemmalle viskassa.
Seuraillessa toistentoimii havaintoja koppaan poimii mistä innot syttyvät toisinaan taas myttyvät. Lapset, sekä lapsenlapset tummenpana pitää hapset rinta riemust kohoaa noittenkans et tohoaa. Jot on ollut onnenkupees kiintymysentilas upees automaatti toiminut helmet roskist poiminut. Olontäytet jatkust riittää sukupolvein nauhaan liittää näin myös vaarit varasi tilanteensa karasi. Mielenvireen ylläolol päästään yhä kutkunkolol useessakin mielessä sanoi löytyy kielessä. Kaik ei vainkaan tuohon yllä surullinen juttu kyllä omapa on asians hukkasiit kun rasians.
Aattelee et mitä näistä riimivärssyin tylsänpäistä skriivas sitten, taikka ei huomiseenhan äijää vei. Loukatahan näillä saattais ihmisenä itsee maattais jotain pientä äkämää plarinsyrjään hidust jää. Tarkemmiks ei näistä ole järkiperäst, mitään pole kunhan aikaans kuluttaa ankeenvirtaa suluttaa. Elämätön olo täällä yhtäsorttii samaa näällä mihin kohdast hyppäisi iloinnaruist nyppäisi. Kun ei eukkoo, eikä lapsii vanhanpojan tontil kapsii siedonhaut nollassa muututonta pollassa. Näin on ryhti rutistunut toivemieli kutistunut elää silti haluaa orpuus vaikka kaluaa.
Pentti Pohjola 20030821 (20030821) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu