Into oisi vanhal tarpeen pääsis kiusat mielen arpeen jaksettaisiin ponnistaa yritteist vaan onnistaa. Riemumiellä joka päiväst uupumatta tulleest näiväst kaikkihan siin taistelee hyvist että maistelee. Kipeet usein, omaasyytä tarpeetonta moinen hyytä jos on liikaa syrjässä alistusten nyrjässä. Vaikka monet rahois uivat samoi harmei täällä puivat emäntä voi karata ukko toisen varata. Aina riittää uuttenjono liikkeelle jos saadaan mono totunvauhdis varautuu ilonpolul karautuu. Yhä päivät nousukulmas omuus kyllä hieman pulmas ettei alkuun asetu virranmukaan lasetu.
Olemanmyllyt ne heikkoja jauhaa harvemmin vähillä, tyyntä ja lauhaa pakko siis sellaisiin tottua vaikka ois harmaata, pottua. Eikä se nurinen kertahan katkee tuhannensäikeinä uusihin ratkee siihenkin nöyränä myöntäytyy vihurtenviimoihin työntäytyy. Karkuhun juoksee se, - edeltä paras ilkkuen huikkasee, pidäppä varas oppia ethän sä halunnut tietojenjano ei kalunnut. Juuri tuon puuttehen paikkaisi tässä elon kun ankeista liikainen rässä paremp eik myöhään kuin ensinkään nalliksi kalliol tälleen jään. Puolustuspuhetta hengessä laadin älyyväin joukkohon pyrkyä vaadin edelteet vaikka ol niukkoja armosta suotakoon hiukkoja. Leikkistä puhetta, - kuopassain pysyn totuudentapainen jakelee sysyn kuvitet laittaa vaan laukkaamaan mielkuvain eväksii haukkaamaan.
Riimeillä yhäkin käynnistysvoima totutuntapainen, mielessäsoima intoo ei ilman ois herunut kaikkiset keinonsa perunut. Omassa nupissa melskettä riittää etäällejääneisiin, tarvetta liittää minuus jo alussa polvillaan kustapa kiirusta kolvillaan. Vauhdikkaat remelsi maalihinsaakka heille ol sopiva kulkemantaakka jahkaajat joutuivat luopumaan parempain selitteist juopumaan. Ystävii löytyisi, itse jos osais näillä kyl näkymil, pusikkoon hosais rohkeus muuttunut arkuudeks kaikesta järkisest karkuudeks. Tarpeita riittäis, vaik laimisest lyönyt höhelöt eväänsä nälkäänsä syönyt potkua silti ei tavannut aiheetta, rinkiään ravannut. Mitalinkiilto on hävinnyt silmist yleens jo vähäkin tarkennus filmist pölynhän peitossa horjutaan kupperintuloa torjutaan.
Värssyihin omani kipeän puran henkisen hävikin, sieluni kuran joku voi aiheeni arvata tarkoitus, luikua karvata. Pientareenreunoilla liippailee kengät siellä juur sijaitsee ärsyimmät tengät omuus on pahasti hukassa rotkojen reunoille pukassa. Loppuiset soinnut siis ilojenhakuu vaikka ei mitenkään ehdotont takuu pelastusrenkaana pidetään sit kautta satoa idetään. Ellei se toimi, voi muunkin jo heittää unohdus eläjän piiloonsa peittää hihat kel hiukkasen tutisi suukin väh epselväst mutisi. Tuollainen suunta on kaikilla eessä lopult ei vipinää minlaista veessä riehujan palkkakin rauhoitus liekkeihin joutavi nauhoitus. Mutta kun tohveli vielä se liikkuu aatoskin oksallaan oikeesti kiikkuu hädällä ylinen arvostus sujuilee ilmankin tarvostus.
Tyhjiin täs menneinä haaveet ja höykyt sydämenpiilossa tunteittenmöykyt keinot kun ehompiin puuttuivat haasteet siin vastaisiks muuttuivat. Nyt ollaan orpona elämäntiellä pakkohan vähiään hallussa piellä muut linjat täydesti lukossa karkailureititkin tukossa. Elämä tarjoaa aikansa hyvii sitten jo kaikontaa, niukentain syvii haalistuu sieluhun piirretyt ylimpän pinossa, liirretyt. Moisii voi vatvoa, kehiäkiertäin aina vain tuoreena, tunnossahiertäin laskis vaik sadasti yhtehen eipä tuu määriä lyhtehen. Jokainen jaksaa vaan, itsensäverran niissäkin puitteissa, rajaisen kerran hyllyille runsaast jää ottoa elämänpituista lottoa. Ykkösii meistä ei ikinä tule sukset ei sujuvast vanhuuteen kule tahmeaa taikinaa allansa haaltaja yhyttää mallansa.
Pentti Pohjola 20030603 (20030603) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu