20030311 Kujeittakulkuja


20030311 Muuten kyl...

Tottumus taannuttaa ihmisen mieltä
kertyissään ankkuriks perähän sieltä
ellei tuot syntyissään tainnuta
paremmil oletteil lainnuta.
Muuten kyl vuosien kertymist hyötyy
oikeitkin palikoit paikkoihins lyötyy
senverran suunnat ol sekaisin
huteikin erehteis tekaisin.

Joittenkin varpahil ruojuni iskin
tietämät siitä, et ottaisin riskin
henkisen-lärppäseen mällättiin
ukko näin arkeensa tällättiin.
Suureksi vaaraksi miten nyt oisin
toinen ehk tapa, jos viinaa täs joisin
muutenkin kaikkoan ajoissa
jos se on, raamienrajoissa.

Lipettiinlähtö siis suojaustoimi
tuolloin on häpeän edessä loimi
piilossa aikaa taas aatella
järkeä laituriins saatella.
Ikinä ketään ei nyrkillä lyöty
sana se toki kyl monesti syöty
vaaran jos varjo mis häilähtää
äidinhänikävä päilähtää.


20030311 Kukaan ei käske...

Haasteet on jääneet ne kuvitteen taa
ihan täs makoilee lötköllään maa
sisällään vaikka ois kiirettä
pramille haalataan siirettä.
Entistä turhaa ois etsiä enää
uusi jo päivä taas tuottelee tenää
onhan noit riuhtoja reduttu
tuloksii, miinuksilt eduttu.

Kukaan ei käske, ja eikä siit hyötyy
eväät on aikoja tullut nuo syötyy
tähteillä yrittää pärjätä
loimiaan kirkkaammaks värjätä.
Joskus kyl surujaan ennättää pakoon
toisinaan halme se heilahtaa lakoon
mitä nyt milloinkin yrittää
vuodet yh edelteit tyrittää.

Jalan ei polkemus hituukaan auta
silloinhan toimis kuin posketon nauta
onhan nois töpyissä oleiltu
itsemmesuuntaankin, koleiltu.
Nyt pitäis höllätä ehdoitta mieltä
etsien kipenet tarkasti sieltä
motkottein aiheetkin lakaista
pelkkiä iloisii kakaista.


20030311 Kaverit ehk ottais...

Lähelle en toista mene
erakonhan äijäl vene
jota meloo nurkissaan
piilonpuolta kurkissaan.
Toki syitä moiseen löytää
haittoihins kun päivin töytää
itselähtöist hapatus
mist sit kertyy papatus.

Kaverit ehk ottais vastaan
sitenkin, et hommat nastaan
on vaan aidat koronneet
lähtöhalut, poronneet.
Aatteleet, et onpa raukka
jolta loppui varhain laukka
se jo lähti lapsena
ei nyt, harmaahapsena.

Miettelyksis täällä kulkee
ovii aukoo, sekä sulkee
ravitsevaa olentaa
metkojenkin polentaa.
Unohtuneet monet kohdat
vihjeinä vain, sinnejohdat
noinkin lääket haavoihin
kosk on menty kaaavoihin.


20030311 Mit nyt vähän...

Elämä on yhtäpötköö
muassansa raahaa rötköö
jarrutpäällä kuljetaan
ilon ovet suljetaan.
Mit nyt vähän, naamaa vinoon
laitettaissa päivii pinoon
suurempii ei tavoita
akkuvirtoi, navoita.

Vuosia täs niskas riittää
tuntemii kun toisiins liittää
jaksamatta vipeltää
hännänperäl, siksi jää.
Olon-ehtoin, tietty mukaan
suomuisuutta myötäsukaan
vähemmin niin karvastaa
pakinpuolii harvastaa.

Tinnitukset, nivelkulut
lähes monist koostuu sulut
hommantuhrois unehtuu
eturiviin käy kun muu.
Kiitollinen toki päivist
niukimmistkin valonhäivist
ihan kohtuust räpeltää
harrasteitaan näpeltää.


20030311 Yhteistä on...

Kuka jaksaa iloo kantaa
palkkion saa hyvän
rauhas tiiraa taivaanrantaa
ollen sihdis jyvän.
Näkemykset, kokemukset
viitoittelee tiellä
oheen jäävät hokemukset
metkaa saa siin piellä.

Yhteistä on rauha maassa
vanhoilla ja nuoril
rysähteiltä ovet haassa
laaksoissa kuin vuoril.
Ainoataan silloin suojaa
puseronsa alla
sodanjyskyt henkee huojaa
vikaperä malla.

Tunnesortin tietämystä
etsikäämme yhä
jatkaa uuden sietämystä
haaveenlaatu pyhä.
Ihminen jos toinen kituu
huoltahan se tuottaa
täytyis löytyy säälinhituu
vaistohonsa luottaa.

Pentti Pohjola 20030311 (20030311) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu