Tottumus taannuttaa ihmisen mieltä kertyissään ankkuriks perähän sieltä ellei tuot syntyissään tainnuta paremmil oletteil lainnuta. Muuten kyl vuosien kertymist hyötyy oikeitkin palikoit paikkoihins lyötyy senverran suunnat ol sekaisin huteikin erehteis tekaisin. Joittenkin varpahil ruojuni iskin tietämät siitä, et ottaisin riskin henkisen-lärppäseen mällättiin ukko näin arkeensa tällättiin. Suureksi vaaraksi miten nyt oisin toinen ehk tapa, jos viinaa täs joisin muutenkin kaikkoan ajoissa jos se on, raamienrajoissa. Lipettiinlähtö siis suojaustoimi tuolloin on häpeän edessä loimi piilossa aikaa taas aatella järkeä laituriins saatella. Ikinä ketään ei nyrkillä lyöty sana se toki kyl monesti syöty vaaran jos varjo mis häilähtää äidinhänikävä päilähtää.
Haasteet on jääneet ne kuvitteen taa ihan täs makoilee lötköllään maa sisällään vaikka ois kiirettä pramille haalataan siirettä. Entistä turhaa ois etsiä enää uusi jo päivä taas tuottelee tenää onhan noit riuhtoja reduttu tuloksii, miinuksilt eduttu. Kukaan ei käske, ja eikä siit hyötyy eväät on aikoja tullut nuo syötyy tähteillä yrittää pärjätä loimiaan kirkkaammaks värjätä. Joskus kyl surujaan ennättää pakoon toisinaan halme se heilahtaa lakoon mitä nyt milloinkin yrittää vuodet yh edelteit tyrittää. Jalan ei polkemus hituukaan auta silloinhan toimis kuin posketon nauta onhan nois töpyissä oleiltu itsemmesuuntaankin, koleiltu. Nyt pitäis höllätä ehdoitta mieltä etsien kipenet tarkasti sieltä motkottein aiheetkin lakaista pelkkiä iloisii kakaista.
Lähelle en toista mene erakonhan äijäl vene jota meloo nurkissaan piilonpuolta kurkissaan. Toki syitä moiseen löytää haittoihins kun päivin töytää itselähtöist hapatus mist sit kertyy papatus. Kaverit ehk ottais vastaan sitenkin, et hommat nastaan on vaan aidat koronneet lähtöhalut, poronneet. Aatteleet, et onpa raukka jolta loppui varhain laukka se jo lähti lapsena ei nyt, harmaahapsena. Miettelyksis täällä kulkee ovii aukoo, sekä sulkee ravitsevaa olentaa metkojenkin polentaa. Unohtuneet monet kohdat vihjeinä vain, sinnejohdat noinkin lääket haavoihin kosk on menty kaaavoihin.
Elämä on yhtäpötköö muassansa raahaa rötköö jarrutpäällä kuljetaan ilon ovet suljetaan. Mit nyt vähän, naamaa vinoon laitettaissa päivii pinoon suurempii ei tavoita akkuvirtoi, navoita. Vuosia täs niskas riittää tuntemii kun toisiins liittää jaksamatta vipeltää hännänperäl, siksi jää. Olon-ehtoin, tietty mukaan suomuisuutta myötäsukaan vähemmin niin karvastaa pakinpuolii harvastaa. Tinnitukset, nivelkulut lähes monist koostuu sulut hommantuhrois unehtuu eturiviin käy kun muu. Kiitollinen toki päivist niukimmistkin valonhäivist ihan kohtuust räpeltää harrasteitaan näpeltää.
Kuka jaksaa iloo kantaa palkkion saa hyvän rauhas tiiraa taivaanrantaa ollen sihdis jyvän. Näkemykset, kokemukset viitoittelee tiellä oheen jäävät hokemukset metkaa saa siin piellä. Yhteistä on rauha maassa vanhoilla ja nuoril rysähteiltä ovet haassa laaksoissa kuin vuoril. Ainoataan silloin suojaa puseronsa alla sodanjyskyt henkee huojaa vikaperä malla. Tunnesortin tietämystä etsikäämme yhä jatkaa uuden sietämystä haaveenlaatu pyhä. Ihminen jos toinen kituu huoltahan se tuottaa täytyis löytyy säälinhituu vaistohonsa luottaa.
Pentti Pohjola 20030311 (20030311) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu