Itseiset moitteet on raskaita kantaa polkevat henkeä haittoihin silmäiltäis ilolla vastaista rantaa kannettais kivoja aittoihin. Elämä yhä on paras se juttu asennehakoja aukaistaan moisessa silenee ihmeesti nuttu kuvitteen estoiset laukaistaan. Jospa meil onkin se tympeä tausta eväät jo aikoja syötyinä näinkinkin lapattaa, menojenmausta saannot et tipasti hyötyinä. Ulkona tuulee, ja vilukin ärsii reimaisist etäällä palellut huomisenhyötynä moisia kärsii luonto kun lämmöllään valellut. Aina on uusia helmiä jaos sinne vaan suuntamme sihdataan kohtapa muista ei, ettäpä paos tottuneest haittamme lihdataan. Päiviä annetaan rajainen määrä läheistenturvissa tuulilta oikaistaan asenne, kun se on väärä naurukin irtoaa huulilta.
Vuosienkulkua sihdata koittaa elämänarvojen tuulissa aika kun yritteet pieniksi laittaa helpeitä lähespä, suulissa. Rimat on valuneet hissukseen alas tavoitteenmäiskintä topissa kovasti karahtaa kivihin jalas olemat, vinkeitten opissa. Maailmanmeno se tuskaa ja työtä hapuilla herätteen naruja peläten jopa tuot henkensä yötä sellaiset erttelyt karuja. Kulumat, ikä, ja paattinsa vuoto uskoa tallaavat jaloissa eikä ain onnistu haittojensuoto röhmeltää likennevaloissa. Takana joitakin keruittentähteit haavi kun levällään lanannut silti ei löytänyt aidointennähteit omaansa kömpelyyt manannut. Huolikin rattaille jatkuvast rynnii vaikka kuin muuanne äheltää ei osaa laskuissa riitosti ynnii nurjien pientareil säheltää.
Vähäarvo ihmisluonne jättyy jonon hännil tuonne eikä muuten voisi olla keinuis liianlaisest jolla. Haparointii toki noissa uppoellen kiusainsoissa selitä nyt moisii kelle yksityistä onhan helle. Elonmankel rullaa, pyörii vääntäellen ajannyörii sinnetänne rattaat heittää olemuksen toden peittää. Untelosti, hörökorvin käydään nöyräst luokse sorvin tulematta silti voitto pakkopullaa, hommainkoitto. Alennutaan uhkan eessä mit nyt siinä simmu veessä palkkio on tekoinmukaan eikä saata eriks kukaan. Tuntuu juttu hömpötykselt oletteitten pömpötykselt vainkin rohkeest käsipohjaa ylätalon mestar ohjaa.
Risuista on huomen tehty nauru naamalt vuosis ehty hermo usein pinnassa kiristeitä rinnassa. Sanovat, tää henkireikä nollapinnan saanti, eikä oiskin totta mehellys vähäinenkin tehellys. Luuleetk pihulaisen liitos jost ei seuraa, vähää kiitos pimeätä pelkäillen ovii säppiin telkäillen. Menestys on toki vieras karkeus kun koural hieras väreet juoksee selässä lähes narust, pelässä. Ilokin vois tänne tulla siihen kaipuut riittää mulla nurkantakan kulkijal oven rennoilt sulkijal. Tahdon kestää haastejutut putipuhtaaks laittaa nutut mielessäni syvällä jokukohta hyvällä.
Todentotta väärin toimin kaverei jos moitteil roimin itse tässä nakissa untelossa takissa. Kehuu pitäs ainoastaan miinuksii nyt kärryyn lastaan orpo piru olen kai tämä lemput kaikest sai. Yrittelen löytää jyvää minkä eessä, valonhyvää rakenteista selkoa vähäis, enint pelkoa. Rakenteet täs rempallansa uusi päivä edelt ansa neuvokaa tät junttia tarjoelkaa, - lunttia. Heikoinvoimin sivuun siirtyy negatiivist kalvol piirtyy ain on essä jupinat räyhäkkäiset supinat. Uiksin yksin mierontiellä vapinoittaa helpost siellä olen kivi kengässä looter, vastatengässä.
Surua tuntee täs omasta huonost päällepäin näkyy jo vinkurast kuonost iloa vaikka sit hapuilee nurjienrinteillä kapuilee. Olemanhiljaisis apua pyytää sielua moite kun jäiseksi hyytää miksi en hallitse kieltäni toden nyt sanoikseen, mieltäni. Jotakin ristvetoo nuoresta saakka pennusta harteilla vastuittentaakka eihän sit osannut hoidella tyynyydel päiviinsä voidella. Riita on minussa, sen kyllä myönnän väsyneenoloisna lohjuain työnnän miinuksii lähespä kasoissa puntit ei ikinä tasoissa. Luulevat että oon kaikkeni jaanut piruisil keinoilla tuotteeni saanut eroon mist väkisin haluais ilo ei olentaa kaluais. Tumppi oon tunkionlaidalla yhä sieluni sopukas värjyvä pyhä antanet kertoa tarinan puhdistais moskista arinan.
Pentti Pohjola 20030211 (20030211) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu