Ilo ei saisi se hetkekskään hukkuu typeräntyylistä, pommihin nukkuu kyse siis tärkeistä toimista aistinta, sielunsa soimista. Jokaisel jytkyää pumppu tuo rinnas ensmäisnä ehtona, heiluu et kinnas ystävät yrittäät jeesata siin sietää vinkeitä peesata. Omalla painolla myöhemmin sujuu reittiä seuraten soimomme ujuu henkinen kerran jos herännyt asteet siin samalla perännyt. Kattila kuumana lähtöihin pitää tuosta nyt ituista orasta itää saantojen varastot täyttyvät onnenkin ohjaimet näyttyvät. Elämä itsessään jokaisel valo nöyränä puuhaten, pystyssä talo tuulet vaik tuivertais nurkilla uskaltaa oleilla kurkilla. Helmiä aika tuo jalkaimme juureen vaikka ei kurkottais ikuna suureen pölyiset puhdistain totusti unehtuu menentä potusti.
Kaikkea mukavaa menoa riittäis jospa tuon intonsa valjaisiin liittäis siitä sit sipaisis raitille eläväst remunnast maitille. Ujona tietysti, ohemmast äärest nauttien reippaitten rennosta häärest imien itseensä uskoa poistaen kuvitteen fuskoa. Samalla vastuita reppuunsa laittais kulkunsa estoisilt, köydet ne taittais ulapan tyrskyistä tykäten ruuhta vaan kauemmas lykäten. Vapaus antaisi rintahan ruutii itsensämoitinnal samalla huutii minunkin sektori tärkeä olemat toki nyt kärkeä. Riveissä hyönnetään heikkookin sakkii passataan niskahan, lähtemäntakkii ketään ei jätetä ojahan nostetaan sutjakkaan nojahan. Aikaansa kuluttaa, hyötyisenhaussa taatust on aromii liemen tuon maussa kehoons vaan täytyvi kuunnella sointuvaks huomistaan muunnella.
Työ kun ei maistu, ja joutokin prässää hitaastiälyinen viimeiseks kässää moottori rykii ja papattaa ei anna jylhemmin lapattaa. Uunin vaan pankolle itteäis hilaa äläkä ilmaa sit muualla pilaa noinhan voi kerrata saatuja merkkistää jopa noit laatuja. Järjemmin hoituis ei remminkään eessä tuossa vaan silmät ois sumemmat, veessä ajatusaikaa nyt antakaa reppunne toisaalle kantakaa. Esillä miettelys, pahimmoil monta henkisenryörejä tukkinee sonta laiskuuden lojujen kontolla syystä siit, huominen ontolla. Nyhdetään elämä uposta pinnal tuostapa lieviket särkeväl rinnal ystävä, äläpä etäänny horjuvanpuolehen vetäänny. Maailma suhistaa omaansa rataa oltaisiin keskenään parasta pataa kaikkisten röykkyisten uhalla hiilloksenhehkuhun puhalla.
Jokainen saanut on kakkua palan liikkuipa fillaril, taikkapa jalan elämän ehdasta ilosta helmiäishohtoisest silosta. Aina ei snaijaa tuot omaansa kohtaa vaisto kun nöyrempää huomiseen johtaa oliko tulentaa nimeksi itsekkyys jospa sit pimeksi. Vatpassityylistä kaikki ei osaa monet meist sumussa hapuloin hosaa repussa jotain ehk tallella linjat silt pakkoisest kallella. Päätä voi nyökkäillä, ystävämielin korostaa elettä hersyvin kielin terveppä terve, nyt toimitaan helmet ne koppaamme poimitaan. Uupu voi tyhjiä suuretkin haaveet kaivertaa sisälle hilsivät raaveet paikkaushommia piisailee enemmät etsinnät liisailee. Iltaansa kohti on reissuisen saate hailenneentuntuisna tulinen aate jotakin jemmahan jätetty ruumenta suojaksi mätetty.
Mitäpä hötkyilis tulleista huolist elämänkäänteisten likaisist puolist utelunhaluisilk evästä -rippunsa, kahtia revästä. Pidetään pintamme, niinkuin viel aina olemanjatko ei kummemmin paina narinoist nauraisiit makeesti sotkien solppua sakeesti. Yhtä on tarjonta, kysynnänkanssa askeleen jetisti soljuvi tanssa kaver vaik läheltä puuttuisi hitsiäk orpuudel suuttuisi. Täthän se totuttuu, rexonaa vailla erakon-etäistä löntystys mailla omaa saa rekeä nyhdellä jossa on kohta vaan yhdellä. Huolet siis tuttuja, tullen ja mennen ihan juur yhtä ol kitua ennen lääkkeeksi riitteli loikoilu aatosten mutkilta oikoilu. Surut silt pidetään kohtuisen kaukan joskus ehk lähemmäs tekevät laukan kun noil ei antele asetta pidättää plussilla tasetta.
Ihmisen ikääntyis, haitat ne täyttää punaista valoa vinkkarit näyttää ei edes passaa noist puhua senverran seassa muhua. Täytyy siin aatella, tämä on kestoo mukavii pöngäksi, haitoille estoo latoa tuokiot tunneiksi ei pääse jälttävät, runneiksi. Henkisens kanssa viel jotenkin pärjää miel-aloin töhryyksii, kirkkaimmil värjää antaen ankkureil löysiä saadakseen lerpalleen köysiä. Unohtaa pitää nuo runkonsa haitat onhan viel käytössä, tunnelmain aitat elämän tärkeät välähteet moisista poissa nuo älähteet. Riippumat siitä, onk ottoa näpeis syytä ei luimuilla, kaikkoillen häpeis Ylhäältä annetuil ajamme tuntien tarkasti rajamme. Salaista saakin meis hivenen olla vähemmin keikkuilee aalloilla jolla tyyntä on huomisten perästä lapetaan rennosti kerästä.
Pentti Pohjola 20030131 (20030131) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu