Talvi koht eessä, ja vaihtuva vuosi eikäpä parane ukolla kuosi juuttumat jämähti olalle ahdisti niukkien solalle. Puoli kyl leikisti, - tuonhan sen muistaa askel jo tannermaan niuhasti luistaa vähyys on kitkerää roppia helmistä ei löydy koppia. Mieli on viluinen tulleista esteist niukkinut araksi entisist kesteist pelkästi rauha nyt tärkeä hosuilla sen voisi särkeä. Ootoist on ollutkin kahtaista mieltä monia pomppuja ilmennyt sieltä stoppisensuuntaisii puolia nimeltään, mutkivii huolia. Kukapa auttaiskaan jaksamaan täällä nyrpeä ilme jos yhelmäst päällä ohjautui sivuisel raiteelle lähespä, tuntemain kaiteelle. Vielä kyl uskoisi, - hivenen matkaa että saa riimientekoja jatkaa henkinen ilo se todella kiusaisist niukemmin podella.
Vähyyttä on, vaikka tahtoisi torjuu useinkin haittojen kallailla horjuu se on sit ihmisen puutetta eikä voi löytyä muutetta. Raamithan kaikilla kulkuja estää tarvii vaan huominen uusi se kestää ilonkin aaltoja pinnassa miten sit kullakin, hinnassa. Herkäst jos moittii, tuost tuntevi tuskaa varmasti perunta sellaista kuskaa täytyikö asians pilata synkkiä kohdalleen hilata. Oishan ain valoisii, lämpimii luona ellei ois esteenä menneitten kuona täytyy vaan riemuisii muistella ruumenet turkistaan puistella. Ylenkin vähistä kontturit kumos etäinen olenta jotenkin lumos laiskalle laji on tuttua siljaks ei enää saa ruttua. Jotakin löytää viel elämän pirrast hiukkia noruja, suuremmast virrast mietinnänpaikkoja monia riittäis vaan kykyä lonia.
Miten sen sanois, et juttuset pieles liikoja hyrskyjä ryöppyy jos mieles pitäiskö kirota tärryyttää vaiko vaan huuliaan pärryyttää. Jos ei noit töitä ees miettiä jaksa silloin on käytössä anheeton taksa ehdoitta erillään pysyä ootellen vinkeäin sysyä. Heti jos ääressä mylviä alkaa polkien kiukusta tuskaisna jalkaa ruvettais miettimään lepoa toppuuttaan äkisti hepoa. Istuen tuolilla, aatoksenkanssa jopahan järkeistyy hössöisentanssa pilvet kun siirtyvät sivulle näppöset uudesti vivulle. Selkeetä huikkua huomisiin riittää olemanpätkiä toisiinsa liittää unehtuu harmit ja hätäilyt etääntyy pysyväst mätäilyt. Valoa siirtyilee sydämenseutuun käymättä hidustkaan kipuilunreutuun näinpä voi rauhassa soudella helmiä käsille noudella.
Ihminen yrittää itseään löytää usein kyl esteisiin enimmäst töytää haaveet siin sirpaleiks katoaa konstiset mieltä kun patoaa. Yksin ei selvitä vähistään jutuist epäilynpölyy tuot, poisteta nutuist varmuus näin lukkojen takana liattu huomisen lakana. Minä oon viaton, monikin huokaa syyllistystietonne esille tuokaa niukkien helmoin jos luikahdin rehdimmän saralle puikahdin. Ohjeita antaa voi heikkokin luonne vapaahan pääsy on jokaisel tuonne uskallust toki tuos tarvitaan karkuhunjuoksui et harvitaan. Leimojenlyöjiä ainahan riittää elämä uusia päivittäin siittää järki jos laitettu nukkumaan olija moskiinsa hukkumaan. Sovussa käytäköön yhteiseen piiriin pianpa palaset loksahtaa jiiriin unelmat alkavat virota harvemmin syytä siin kirota.
Helppoa aina on sanoa moite tajuumat sitä, et toisista loite pilatunkanssa on vaikeaa etsien entistä haikeaa. Jyrkimmät määritteet pahimmast potkii henkisenpakaroil, säälittä lotkii taitaispa jarrua tallailla nöyrempää kulkijaa mallailla. Mikä on sanottu, varmasti pysyy jokaisest räpsäilyst hämmästyin kysyy tännekö okaita heittelet kiukkuas mukamas peittelet. Suahan sihtailee yksi ja toinen ärsytystäyteistä olenta moinen etkö vois yrittää kunnolla puhtaita hakemii tunnolla. Joukkoihinpyrinnäst ei pidä luopuu siitähän yhäkin rikkaammaks juopuu kunhan ei katkaise mietettä hyväksynoloista tietettä. Elämä ottaa, ja elämä antaa nurjien ykitse varmasti kantaa lusikka sorjasti näppeihin kiukkuisenokaiset säppeihin.
Pentti Pohjola 20021112 (20021112) o pentti.pohjola@luukku.com o PP kotisivu