Yhteistä hyvää on riittäväst meillä siitä ei puuha sais kiikastaa vaikka kuin huojuntaa olemainteillä surkua ei tule liikastaa. Annetaan arvoa läheistenpuoleen kaikki näin yhteises kassassa niukemmin tarvitsee uppoilla huoleen jakselee pienessä rassassa. Maailma muuttuvi ihan jo silmis osittain taantumain määrissä terrori-iskuja ennen vain filmis nytpä jo todestihäärissä. Seassa silti tuot uuttakin hyvää edistys mahtaviin kulussa ihkaista oivallet ehdoitta syvää pidettäis harmit vaan sulussa. Uskonto laittanut jakoja kahteen media tuollaisest toitottaa henkisen kireän, paiskannut ahteen väkiste ihmisii loitottaa. Yhäkin karmeempii olentamuotoi ladenin hengessä tehtynä pitäisi löytyä keinoja, suotoi raakuuden ilmeilyt ehtynä.
Mihin uskoo, ei siit huolta tulee vaistost jostain tuolta kehnoimmalkin osotetaan suoraa tietä posotetaan. Ehkpä silti tulee mutkii aihet pitää luonaan tutkii tarkoin kalloon oikeet säännöt kierteisihin, myötäväännöt. Jos on linjal, kaasuu lisää etsiskellen taidonnisää sitä hyvää kelpaa hakee jol ei ikunansa lakee. Rähmeltäissä sivuun tieltä kompuroidaan ylös sieltä laittain muistiin tulleet kommat oikoisiksi vääntäin sommat. Ujuellaan tiedonpariin eikä uudest samaan kariin päästen niinkuin vähäst peril tietotaitoo löytäin keril. Ohjia voi sitten hölläil tyynel miellä kaikkee mölläil täthän tarjoo mielin elot karistetaan kimpust pelot.
Jokukerta löytää idun pienen ajatuksenhidun toki vainen omast mielest yleisest ehk täydest pieles. Itselle vaan osottelee sitälinjaa posottelee moittikohot järkiniekat heilhän teroitetut miekat. Vähä muhii itsessänsä kupees yhdenlaisest känsä näinkin jaksaa pännään tarttuu uudenhivent aina varttuu. Arki kun on näännyttänyt melkein tieltä käännyttänyt siin ei ylpehenä olla kumarrukseen valmiin polla. Heippa-sana säpsähdyttää tännesuuntaank joku nyppää kovin harvinainen seikka raamiin pistetähän keikka. Ylös, ulos, se ei toimi jos ei lähtemiseen voimi otetaan, kun jotain tulos jäädään muuten varjoon ulos.
Yhtälailla ollaan elos täytisessä herranpelos ujuttuen nöyräst eteen renkahia vanaveteen. Muutoksin ei täällä tuulla itsestämme, liikaa luulla vähissämme tarpoellen ässäkorttei arpoellen. Toki ovat moiset hukas kalju lisääntyy vaan tukas yhteydet lähes poikki orvon sorttisesti loikki. Ettäkö ei tuolleen tarvis kolhiutua huomensarvis seikkoja sit puoltamassa pikkuharmei suoltamassa. Kirjanpito näistä turhaa sielun hennonsäikeit murhaa pitäis aatel kauniinsorttii lonksuella haaveenporttii. Saa ehk täällä kuvitella omasmieles huvitella yhdeltkään ei mitään poissa remeltäissä omas koissa.
Syksy tulee, lehdet putoo hämy seittejänsä kutoo valonmäärää niukennellen reippautta hiukennellen. Tällaistahan se on aina vuodenaika, hetkenlaina pien kun pätkä, eessä toinen laadultansa erimoinen. Kesä oli hyvin lämmin aurinkoiseen nuukast kämmin läkähdytti varjos ollen melkein lamaannutti pollen. Rattaissa on ukol hiekkaa eipä jaksa huitoo miekkaa jolla raivais ilon pintaan löytäin auvonsorttist rintaan. Välvittelyy harrastelen riimintynkii varrastelen iltahan saa arjentarun unohtamaan päivänkarun. Onnenhetkii niitkin joukos silloin kun ei uuninloukos parasta silt kotikulta älkää viekö tuota multa.
Tuleville pöytä puhtaaks eikä tipantippaa tuhtaaks näinköhän se homma sujuu kertyin paraanlaatuist tujuu. Moni kanto luullust kaskes ain ei helisointuu vaskes pettymyksen piikkei näkyy saamat oikeel hollil täkyy. Elämä kuin valosarja pyyhkielee yllä harja ruostettakin pinnallansa usein loppupäässä ansa. Omituiseks joskus muuttuu toleranssi-sieto puuttuu ajattelee pöhköst toisist eläjistä lähel moisist. Kuunneltaisiin syömmenpuolta vähemmästi olis huolta jaksettaisiin aamust iltaan laittain täsmäyksii siltaan. Nurinmenoi ettei surra huuliamme rikki purra ihmetellään polunmittaa antamatta seläl vittaa.
Tulevainkelpoiseen mielitään uskoo ei ala raajamme vapista jaksamissuunnalla yhäkin kuskoo vedetään sellaisest tapista. Minimimäärät vaan kasahan saatu oletusarvoja hipoen arvaahan sellaisen, sulppuista laatu niukan kun pintoja hipoen. Voimia annettu rajasti reppuun sanottu, alappa ehtiä eikä sit säksävint tarttunut heppuun kultaisist oksita lehtiä. Pettymys silmiä sumuisti tuolla ihanpa kyyrytti polvilleen mutta ei vähyyteen oikeesti kuolla sietoa tarvitsi holvilleen. Nytpä jo taidamme olomme jengat auttavin aatoksin meeskellään vältetään pahimmat kipeittentengat hieman silt tervyydeks teeskellään. Olojenhallinta, mitäpä milloin toisinaan tukistaa tunnosta hölläysmielellä ehdoitta silloin kertyis ei pakostkaan kunnosta.
Monet puurtaa elonajan toisilla taas puuhat hajan näin on marjat ihmisen etuisin ois kuka, ken. Tunne jos ei ravinnoissa ehdottomin pysyy poissa sit ei muuksi muuteta pitävämmäks suuteta. Hyväksyttäis elontarjot väistyisivät harmaanvarjot ilos pääsis iltahan tukevuutta siltahan. Jokaiselhan ote lipsuu kehnonsuunnan tulee hipsuu se on selvää perästä ain ei laatu terästä. Kunniaa ei kaikil riitä edeltä jo selvil siitä ollaan portinvahtina huomentoivoo rahtina. Useenlaista kivaa tiellä siitä riittoiselkin miellä tuulisiskin taretaan vasta lopus aretaan.
Ihminen jos hän on huono niurassa myös tällöin kuono sellaiseksi itsein aistin paremmista, sivuunlaistin. Sanovat et toimin väärin omis hankaluuksis häärin miten voiskaan paremmasti puhtain tunnoin, aremmasti. Huolet kyyrii hartioita ei oo riitost vartioita jotka toisi mieleen ilon unohtais ees hetkeks pilon. Kestäisivät mua sietää haluisivat syistäin tietää eihän äijää tunne kukaan lähtisivät alhoon mukaan. Orpous on siitä vaikee yleisesti niskas haikee selitellä myös ei passaa toisten kallist aikaa hassaa. Näillä pitää uusiin rämpii vällyinalle yöksi kämpii muistutellen nöyrää oloo siedeskellen kotikoloo.
Sanomiini kaik ei luota pureskelen mieles tuota niinkö heikko todel olen eheyksii varpail polen. Jankutan et täs on vaivoi rasittaa nuo ukon aivoi enkö sais ees noista haastaa kantelenk jo tuolloin saastaa. Ylen heikoks minut kokeet alukskaan ei pidä tokeet vaikka ymmärtäjää mielin näin silt vääremmyydest kielin. Ärheisyydest juuri moite tuosta alakulon-soite parantaa ei jaksa tapoi heitellä noit etäs vapoi. Naamaa jos ei aina aukois puiseviain ilmoil laukois kestäisiitkö tuota yhtään ettei siitkin, vastanyhtään. Kovast usein sormi suussa oon kuin keinottomast puussa hyvämieli antaa vuottaa alakuloo pakost tuottaa.
Pentti Pohjola 20011203 (20011203) o pentti.pohjola@pp2.inet.fi o PP kotisivu