Aattelu useinkin uriinsa juuttuu elämän harmuus kun tavoittaa valoisa päivä se pilviseks muuttuu nurja kun huikkua ravoittaa. Ilo se jossakin etäällä luuraa lähti kait karseita pakohon onnen ehk päällä jo sijaitsee kuuraa huoletoin kaatunut lakohon. Ryömitään ulos tuolt nurjien sisält etsien iloa aseeksi pianpa hoksataan tulleelta lisält vakiokantaiseks taseeksi. Hitsiikös lurpassa polullaan huojuu maailmanmurheita raahaten toisensa eteen vaan läiskäisten ruojuu innon sen puhkussa kaahaten. Siinä ne harmit jo valuvat niskast ulote-enenteit mieli saa oikeella otteella rivakast kiskast jopahan vateris jälleen maa. Kaikkista sotkua etäältä hilppain tavaks sen osaispa oppia yhteisöaate se ekstrasti vilppain lisäisi täytistä koppia.
Vähillä eväillä raskasta kulku arvaahan senpä jo edeltä parahanlaatuisist nipsisti sulku etäälle eristää medeltä. Silti on rinnassa pinossa toivoo yllätysoottokin vartussa miten sit jaksaisi, surua, voivoo rististä vetoa kartussa. Annetaan pollelle löysäiset ohjat helpompi hallita haaveita täyttyvät tuntemist kuoppienpohjat edentäin syviä raaveita. Keinot jos loppuu, niin helppiä huutaa ystäväinsuuntahan kallellaan olmaton kaveruus sielua puutaa tiedustaa luullust ma tuosta saan. Sitkeäst yrittäin rämpiä tural pelkokin unohtuu mielestä ei ole menemät, täydesti kural kirsanat puuttuvat kielestä. Toiselleen haluisi iloa tuottaa nurjalt vaik näyttäisi ulospäin kirjoista luettuun ehdoitta luottaa myrskynkin tuivereis, olis näin.
syyskuu se alkaa jo lopuille kääntyy pimeä valtailee omia holotnal mittar se yöaikaan vääntyy maisemat ruskaisen somia. Ei kyllä ihan viel näteimmis juuri tarvitsee pikkasen varttua kamppeittenlisäilyyn hanakkuus suuri vilpaitaan, jopa siih tarttua. Olemankellossa viisarit viiraa livahtain äkkiä alta pois huonommal tarkkuudel moisia tiiraa päivän sen riittävän pitkään sois. Yössä kyl hohtoa, lepäillä rauhas taju se kankailla viipeilee helmienpaikkoja löytyvi nauhast itseään eheemmis siipeilee. Vuodet näin vierivät rullaten eteen uurteetkin näkyvät syvemmin eipä jää jälkiä menneittenveteen olis kyl toivonut, hyvemmin. Kiitosta, että saa aamuja löytää päivienjonoja riittelee vähemmil keinoinkin utuisiins töytää lankoja toisiin noit liittelee.
Elämänraitilla harvenee askel vuosia pitkäst kun jonossa tuntuis, et yhäti samalla kaskel lyijynkinpainoa monossa. Sietäisi muistella hyviä aikoi oleman nuorella puolella jolloinka äkkäsi, melkeinpä taikoi miettelee peräst sit huolella. Aiemmat saatu jo lähespä pinoon useemmanlajista sorttia kaiketi menemät monasti vinoon ilman tuot taitavankorttia. Lähtöjä kertynyt avujenmukaan innoin, tai vastaisten tuulissa hoidella kaver ei voisikaan kukaan jääräpäänsorttia muulissa. Laiskuus kun yllättää, riimejä rustaa mieltänsä makustaa aatteilla paperil kertyilee viirua mustaa yritepuolisil saatteilla. Voimakas tunne on laantunut mielest liekö sit alukskaan nimeksi samal tuo kiroilu vähennyt kielest mikä se ennemmin pimensi.
Silloin kun toimia yhtään ei jaksa moottorin kierrokset nollille hiventä yrittää eipähän maksa tähtäint saa läheskään hollille. Annetaan ajan vaan ujua rauhas sitten taas enemmist tarvetta vahvemmanpainoist kun lepäilee kauhas siirtelymielel jo harvetta. Osaton oskari, jos sitä tunnolt eipähän aamusta valkene matkojenpäässä tuolt reilulta kunnolt timantit näinpä ei halkene. Pyydetään viisaammilt nöyrästi apuu antaen lääkkehen vaikuttaa hoksaten kohdat, mis täydesti hapuu onni ehk polkua laikuttaa. Mitä ei saada, se kaukana pysyy vaikka kuin kirveltäis sielussa tarmoton löydä ei riittävää sysyy paistuis vaik hemmetin nielussa. Nöyryys kun vihdoinkin polulla vastaan silloin ei säikkyä tarvita elämä heijailee hiljalleen lastaan taatust ei tuollaista sarvita.
Osaispa elämäst ydintä löytää haittaisii heittäen sivulle kattaen kauniisti tulevainpöytää sormensa siirtäen vivulle. Yhteisen hyvänkin hahmotustaito missä sä säkeitäs piirtelet ethän kait tännepäin ole nyt vaito painotuspuolii kun siirtelet. Annappa ajatust toisensa perään vahtaile kulkumme mutkia osoita, missä saa henkensä terään taitoa, ylempii tutkia. Kynnykset korkenee vuosienmyötä aatoksis silti on hyppyä ei jaksa painaltaa kehoista työtä mieles vaik riittänee nyppyä. Tässä ois suunnitteis vaihdella virtaa löytääkseen ominta antia kokeilla kaiteissa erlaista pirtaa jetimpäin, sylkkyhynkantia. Voipi kyl haaveeksi ikuiseks jäädä menemä yhä tuo jurnuttuu korkeamp taho, sä nippelei säädä tyhjäytyy silloin se turha muu.
Vuosienmittaan on selvinnyt kyllä ettei täs menemäs ruutia ylenkin heppoinen pohdinnanvyllä saades vaan ruumenii luutia. Kaikki tuo elämän täyteisin anti johdettu jonnekin muualle täällä vaan hippujen kotihinkanti ankeena asettuu ruualle. Mieles on solppinut yhtä sun toista pännänkinpyörityst mallaillut silti ei tuikku se etäälle loista haittojenpuolelkin kallaillut. Elämänote vaik, lipsuvansorttii aina on uusia mielinyt ojentain esille, itseyskorttii rehdistä halusta kielinyt. Tunnelmat aallokonlailla ne vatkaa päivienkirto vaik monona halua riittelee silmäillä matkaa samal vaik sapluunal, jonona. Usko ei ikuna paremmast sammu toimet vaik sitä ei kuvasta päivittäist iloa lähellein ammu kaukan siit, tuhlaushuvasta.
Ikä tuo esille uusia puolii antavi itseään vartuttaa kovasti kaipailee allensa tuolii väsymys paikkaans se kartuttaa. Nyt olis järjellä, mestariposti neuvoja hyviä ladella pistettäis kuntohon, olemainrosti ei tarveis häpeissä madella. Kunne ne ystävät läheltä loppuu tainnut ei oikeita ollakaan pitivät luultavast suurempaa hoppuu jottei tuot tajunnut pollakaan. Ainakaan nyt ei oo yhtäkään vierel kelle vois salaista sanoa juuri tuost syystäpä henkisyys hierel palkintoi turhakin anoa. Tällailla raahattu ruojua uusiin haaveitten haaleella tulella väkiste kyllästyst sirottuu muusiin etananlaisella kulella. Päätöksii eipähän julmeta pohtii senverran seikat ne sotkussa ehkäpä enemmän huomisis tohtii jalka jos vetreemmäs potkussa.
Kun sitä huomaa, et vauhti on lopus täytyy se käsittää järjellä painotus muual, kun ikuises hopus olema toisella kärjellä. Mitä on tähteenä, sellaisii esiin entisensurui se vähentää ruuhtansa ujuttaa rauhaisiin vesiin ihmistä toiseensa lähentää. Saattaahan olla, et yksinään purssii olemains harmaita ahoja jotenkin muutteli, suuntansakurssii edes ehk pelkkiä lahoja. Vaikea vääntyy on tuollaisist eroon uupumus liikaa jo nujuttaa kahleilla köytetään sellaiseen veroon mahdoton paremmast sujuttaa. Asennejuttuja näähän vaan ovat ymmärryssolmujen muodossa esit kun turhasti arkisenkovat hyvä siin himmeemmäs suodossa. Onhan kyl mahdollist kelkkaansa kääntää äityen etsimään terästä suupieltä ylemmäks kestosti vääntää palkkiot hiipivät perästä.
Pentti Pohjola 20001125 (20001125) o pentti.pohjola@pp2.inet.fi o PP kotisivu