HUH HELLETTÄ 20010717
Kunpa sais valoa riitosti mieleen unohtais entiset haittansa, siltikin yhäkin luiskailee pieleen töhkillä täyttelee aittansa. Palava halu ois ekstroja löytää yhteistenkestävää aatella, nauttien massuisi sellaista pöytää sieluista soreaa saatella. Enimmin tällainen, henkinen juttu puseronalaisis tykyttää, varovan arasti läheisel kuttu hän saisi rauhammaks pykyttää. Paljon jää piilohon iäksi tosin luonne jo tuollaiseen viisailee, kuitenkin levällään ollaan täs osin selkkailunsorttisii piisailee. Yksilöi ollaan myös avujensuhteen reippait, tai laiskoina löhöömään kerkeät väistävät helposti nuhteen lootereil masut ne pöhöömään. Annetuil voimilla askelii karttuu huomiset hämärän peitossa, usein kyl edistyst itselle varttuu täytisin tunnoin kun keitossa.
Huumorinkukka on kestävä kalkkiksesvaipumaa estävä, rinnassa ilo kun rytyää alhaiset toiminnot, mytyää. Kivat kun sattuvat nappihin siinä ei raaskisi klappihin, täydellä paineella hirnutaan plussaisii kilvasti kirnutaan. Sellaisii hetkiä nuuskien varmasti vähemmän, tuuskien, moisista vuosiinkin jatkoa ei tartte esteitä katkoa. Pienoista hyrinää harrastain vitsien ytimii varrastain, annetaan potkua polulle lähtien reippaasti kolulle. Nykyisyys moista ei tarjoa liikaa on ylpyyden varjoa, entisist tavoista potkua selventäis nykyistkin sotkua. Valoisan venttiilit ammolleen jopahan lääkettä kammolleen, nauru on evästä, uutista kunhanpa tullakseen tuutista.
Miten sieluuns pääsis kurkkaan todellisest juuri, ihan sinne, peränurkkaan hämmästys ehk suuri. Näinkö vähän mulla määrää vuottenpitkin tullut, takaperin hommii häärää aatosroskat hullut. Enkö voinut löytää rataa yhteyden sillal, harmauksis mieli mataa varhain, sekä illal. Tällaistako monen tulos kädet hapuu pelkäst, ihmisen et jättää ulos rampuneena telkäst. Jotain hyvää kaikes tässä olonkulun myötä, laajentunut, itsekässä harrasteenaan työtä. Suurin hukka kierrettynä aran mielen turvin, polunlinja vierrettynä kipeist eros survin.
Hiljaksensa elo valuu ikäukon kohdal, kysytä ei, mitä haluu automaatist johdal. Kirjava on elontäkki rajattomast värei, voi myös paikoin, kalterhäkki synnyttäen, ärei. Liiotteluun helpost vaipuu yksitoikkons alla, kulunlinja mutkal taipuu erheenhanduis, malla. Päätäpuistain unist herää järjenviisar toimii, tunnonkamat esil kerää roskat sivuun poimii. Vuottamalla rauhaisasti ymmärtelee yskän, ettei pidä kauhaisesti tulostelkaan ryskän. Mielipiteet aateltuina onnentunne sylis, järkiperät saateltuna eipä vähää hylis.
Riimikasaan ei tääl huku vaikka usein värkkää, mielenpäällä arkipuku osaavaks ei tärkkää. Kunhan vaan on ehtaa rieskaa tottumuksen turalt, synnyttäen hivent lieskaa etäännyttäin kuralt. Voimat ovat ylen vähis iäntielle laanneet, eikä muutost luullust nähis kortit tuolleen jaanneet. Hiljaksensa koipee viskaa kulumiens rajois, uusi päivä se myös riskaa aateltuna ajois. Ukkospilvi pimeet jakaa tulleneeko kohdal, ehkpä pisaroita takaa kuivuut muual johdal. Viikkokausiin ruti, helle jospa pian muuttuu, helpotusta vaikka kelle poudal täs jo suuttuu.
Kukin meistä vastuun tietää erilailla sitä sietää, liekö kukaan täysin hyvä vipajamat yhtään jyvä. Helpost tulee mieleen pelko ettei kerry riitost selko, ollaan vähän tyhjänpäällä mutkantakaa, niinkuin näällä. Herätetään huomiota pahimmoillaan tuomiota, toki tasaistakin jonoo kiihdyttäen vauhtiin monoo. Menestyykin yritellään ylösrappui, pyritellään, ohittajat hihoi hipoo vauhdinmyötä kieltä lipoo. Pyrkyreitäkin on joukos osan viihtyis piiloloukos, kantoin linkkaan tallaajia ylhäistenkin mallaajia. Sekainen siis seurakunta nähdään paremmista unta, katse huomisissa tarkast näppeinensä kiinni markas.
Osittain on juttu silleen allergisii ettei milleen, kun on tuosta työstä puhe yli lipan viuhuu nuhe. Ehkpä silti toisenpäisest näppinemme kiinni jäises, osaamatta iloo tuottaa varmansortin sanaan luottaa. Ikävyyksii saamme aikaan pirullisuus alkaa kaikaan, ärhennellään tunkiolla täydellisest, hunkiolla. Pojat sekä tytöt myötä pelkäämällä rehtii työtä, maassa aistii turhanmujuu köpelösti hommat sujuu. Eipä vainkaan tää oo totta mulla pelkäst, aatossotta, leikkiä vain hirrest lasken äärel oman, tuhkakasken. Kamuihin voi aina luottaa sehän kiintymyksii tuottaa, piiri pieni täällä pyörii etsiskellen uutta vyörii. -:- Tuttuja tapoja -ja varoa pitää Onni on elämää -kehyksistä riippumatta Ne ovat jättäytymisen haittoja -kun koetaan, ettei koeta Lohtu voi löytyä, millisekunneista -on toki oltava tuolloin hereillä Ei kaikessa yhtämieltä -siellä autiomaa uhkaa Toiset huomioon ottaen -reppuselässäkin reippaammin Hyvää on kaikkialla -ja mielentilasta riippumatta Älä itke osaasi -pääsee taivas pilvestä Vähän kerrallaan -mutta herätteitä hakien Sinne ei tarvitsekaan yrittää -minne vain mestarit Enennetään määriä -mutta vältetään vääriä Ahaa elämyksien puutetta -kun lähdetään laimein mielin
Pentti Pohjola 20001125 (20001125) o pentti.pohjola@pp2.inet.fi o PP kotisivu