20010115 Pyhänseudun pyörteisiä

20010115 Ihan ei joutoista...

Vanhalle kynä on ensteinen apu olemainriuhdoist kun horjuva hapu, tuntojaan paperin pinnoille lyödä -henkisten eväistä tällensä syödä. Siihenpä kiirentä melkeinpä loppuu ei ole kaverein parihin hoppuu, itse kun jäänyt on tupansa turvaan -toisiikaan tartte ei ootella kurvaan. Totiseks toki se pärstältä vetää etenkin tällaista hapanta setää, joka on luistanut liioista töistä -nauttinut pitkiksi viruneist öistä. Ihan ei joutoista pelkkää sit täällä hommainkin rensselit olleet ne päällä, vanhana vasta näin lossiksi lyöty -henkisenpakista pelkäst nyt syöty. Jollakintavalla tällaista vaatii orvolle mielelle suunnitteit laatii, itsekäst puuhaahan tämä se varmaan -karaten kipeistä, altansa harmaan. Kuunneltu sitä, milt itsestä tuntuu hapuloin niskasta turhuudenhuntuu, minähän vielä oon jotenkin elos -tuollaises sanoisko, herrankinpelos.

20010115 Hetki voi viimeinen...

Maailmankirjat ne monella mutkal useilla suunnilla tappelunkutkal, riippumat siitä, et joillakin hyvin -toisilla moisista katkeruus syvin. Siinä sit kaivellaan aseita esiin äitien silmiä, pojistaan vesiin, traagisii tarinoi ei voida välttää -olemainsurkeus liiast kun jälttää. Yksilö helposti vähistä murtuu kyntistä tikkuukin, ulinoil surtuu, mutta kun oleillaan luotien tuiskus -toteinen pelkokin, korvahan kuiskus. Hetki voi viimeinen seuraava olla lillehtii lähelle tuonelan jolla, nuorille totinen siinähän vaara -teräkseen särkyvään, olemainkaara. Eipähän leikkii sais moisista heittää tuntonsakeveillä tärkeitä peittää, jossain kun kauhua, sydäntenparkuu -olemat suojana, juoksemankarkuu. Täältäpä Suomesta pahin se puuttuu vaikka ehk joillakin murheemmaks muuttuu, yleensä pöytähän leipä se lyöty -liiankin omenaks, itsemme syöty.

20010115 Ensin sit yritti...

Todella tärkeää henkistenpurku elämänpoluilla vartoo kun sulku, kääntäen mutkalle monasti mieltä -huolia tuottaen tietysti sieltä. Ensin sit yritti aktiivil täyttää ilompaa puoltansa ulospäin näyttää, vuodet vaan rajaavat kaikkea hyvää -löytymät hahlolle tarkemmast jyvää. Näistähän puolista monet on hiljaa aivan kuin matkalla pelkästi siljaa, yksin en varmasti ankeudest nauti -useenkin kontolla samainen tauti. Kestävyyspuutteisii enimmin paiskii utuisii toiveita tomuiksi raiskii, reippaat ei ikinä moisista tiedä -heitä, tuon jyrkänteen lähelle viedä. Ansion mukaanhan saantojen määrät luudilla lakaistaan ohehen jäärät, joilta on himmenyt itseisen puoli -yleensä enimmin, allansa tuoli. Meitä tääl tuhansin tuumailee näitä elämänlankojen harmaampii päitä, tähänhän tautiin ei sinänsä kuole -onhan vaan silleen, - et parhaista vuole.

20010115 Perinhän yksin ei...

Ystäväpuutteisuus lujille laittaa toivotunkestoja päivittäin taittaa, luomalla henkisten estojen muurin -sunnuntainseuduissa kipeys suurin. Kaveriporukat, itse kun jätti elämä hapanta joukkohon mätti, tuota saa setviä päivin ja illoin -etenkin, vaivautuis täydesti milloin. Skriivailuharrasteest kyllä on apuu medioist kevennyst pakosti hapuu, vainkin jää rintahan tyhjiä kohtii -mitä sit tukalis, vaivasti pohtii. Perinhän yksin ei koskaisest ole silti ei seurallist rukkia pole, kaikkeen täh joutuvi aikojen saatos -vääntäytyi mutkalle liiasti aatos. Risteisiin miettelyin etsiksii syitä tuliko olemiin joissakin kyitä, omako innostus ansoja laittoi -herkälle mielelle, tuollaisist haittoi. Aina ei toki tuo ruuvi se väännä -iloa läheltä, etäämmäl käännä, silti on sirpaleit polulla papan -niistä kyl pelastust yhäkin lapan.

20010115 Syyttelyittä pitäis jaksaa...

Tasapainon pitäis säilyy silloin huomisessa päilyy, erehtymät unhoon joutaa -jaksaa innommasti soutaa. Elossa on joitain kohtii mitä tärkeästi pohtii, voinko kantaa oman taakan -hyväksynk myös tulleen raakan. Syyttelyittä pitäis jaksaa näinpä ilo vaivat maksaa, rehtiys, se muistaa aina -elämähän korkeilt laina. Kukin miettii hiljaisuudes annetussa, tilaisuudes, voiko nostaa käyttöastet -ilman, silmänurkan kastet. Avomielen retkel muistain varmaan kivemmasti luistain, läheisyyden kevennyksin -yhteistuumain levennyksin. Vähyys meitä montaa niukkii itsetunnon puute tiukkii, oltais silti rohkeel mielel -kiitoksenkin sanoi kielel.

20010115 Haaveiluista lähtee...

Yksinpuhet riimeis jatkan tämän elon loppumatkan, muuta keinoo enpä tiedä -nyt ei, ilonlähteil viedä. Kommunoin siis tällätaval evääni näin parhaast laval, miettelyksii ei saa heittää -lopettaissa, huoli peittää. Takertuin näin elonkylkeen aistimalla, kiusanhylkeen, osaamatta muuttaa laatuu -syntymässä omaks saatuu. Haaveiluista lähtee roppi senhän elinvuosist oppi, vanha koti, tukikohta -usein aatospuolle johta. Menemät nää kuvitteiset eikä liioin huvitteiset, ilmanmuuta lahjan muistaa -nihkeäst vaik osin luistaa. Yhdelkään ei täysin helppoo muualt tulee tiukis jelppoo, sama juttu pätee täällä -avusteistkin, tarveis näällä.

20010115 Luulotautik hyökii...

Ihminen on yksin ulal suomeks-sanoin, täysin pulal, arkista vaan yhä lappaa -olonreteen sehän tappaa. Pyrkii kyllä lientään oloo kohtapaikkaans, tiukannoloo, ankkurit on silti pohjas -sivuraiteel äijän ohjas. Luulotautik hyökii kohti kuvitteisten poluilk johti, ei kyl pelkkää sitä tämä -herkemmist viel, idunrämä. Täydest kotiin olen juuttunt vaitonaiseks pakost muuttunt, eipä huikkaa ykskään ukol -mielein altistuu näin tukol. Nöyryys toki kaverina rehdinhalu, laverina, enemmät on paremmille -vähät meille, aremmille. Näitä vatvoella jaksan luullust ihan, yli taksan, surkeus kyl pinnallista -olonaidoin, rinnallista.

20010115 Hitsist menneet suunnat...

Pyhil mieltä todel painaa iloiselt ei saada lainaa, lehtiä vaik kuinka lukee -heinänlailla, se vaan tukee. Telkkarinkin tuijoon väsyy olema näin ihan räsyy, ei oo keinoi kivain tulla -apeutta, todel mulla. Hitsist menneet suunnat vikaan töhriytynyt sisin likaan, naapureihin täs ei mennä -luurinkautkaan, sanat lennä. Ahdistavan paino niskas yön taas nukku, kuivil kiskas, myllerrystä aistii mieles -puheenpuutet potee kieles. Jospa turtuis kaikel tuolle ettei huomais menneens suolle, luulis, järjenvalo pelaa -kaikkee hyvää yhä kelaa. Vähälle tää riesa suodaan ihan jässikkänä tuodaan, siitä vaan se sullo sieluun -ethän lopu, harminnieluun.

20010115 Siitä tulee kuormaa...

Yksinäisyys todel rassaa ihmistä ei kukaan passaa, hävikeissä hortoo mieli -jupinoissa viihtyy kieli. Toiset nauttii täysin rinnoin mä vaan kiristetyin pinnoin, eikä tasail mitään voida -melodiaa, puhdast soida. Siitä tulee kuormaa reppuun väistöntuntu iskee heppuun, ohhoh, olen etääl muista -tällämallil eihän luista. Vuosikymmenien määris pakosti on huolis vääris, ulkopuolla kaikki liikkuu -omatoimi, tyhjäs kiikkuu. Pohtimist siis onhan tässä tukehduksis ei oo kässä, alamaist jos pääsis eroon -ikäisenkin rupeis teroon. Ojennu ei kohti kädet -kuulu sanat, - säkin pädet, harmaata vaan lisää lykkää -sunnuntait kun orpon kykkää.

Pentti Pohjola 20010115 (20010115) o pentti.pohjola@pp2.inet.fi o PP kotisivu