20001113 Itsemoitteitten ilmentymiä

20001113 Toki ajoin rähjää...

Niska täs on melkein poikki fysikses vaik hoidois loikki, ellei tyynyyn välil nuppii -kukkuroittaa olonkuppii. Vaikka mielis olla kunnos epäilyjä herää tunnos, tiedä oma paikkais ukko -sul jo eripuolil tukko. Riimejäsi yhä rustaa se vaik tavarata mustaa, yksi keino vaivail päätä -tutkistella hengensäätä. Toki ajoin rähjää, meluu haittaisist jos liikaa keluu, sit taas vaipuu omaan loukkoon -eipä mieli minneen poukkoon. Jaloilleen kun kömpii ylös huomaa, ei viel täysi hylös, värssyistä saa uutta voimaa -ain ei mieli pelkäst soimaa. Onni olla yhä täällä pallosemme pinnanpäällä, kaipaamassa, vuottamassa -jotain pientä tuottamassa.

20001113 Alkaa pitäis uusi...

Itseruoskinnast ei apuu jos sit taidotonna hapuu, pitäis järjellistä etsii -alkukantaist itses metsii. Primitiivi pohjal viskaa itsetunnon, senkin liskaa, ei oo ripaa johon tarttuu -lisähuolta, sitä varttuu. Osaks kuvitteinen juttu tämä olonpuolen suttu, turvonnut vaan vuottenmyötä -kaihdettu kun kovaa työtä. Alkaa pitäis uusi erä hiottuna taitoon terä, ikäväks vaan vuosii liikaa -pelästyen tuota tsiikaa. Menneinä nuo ilonpuolet seuloilla vaan enää huolet, joittenkans taas satikutit -oloinmehuist, jäljel putit. Silti huomen yhä kiintää taivaanranta tyynnä siintää, kunhan harmisensa jättää -läheisensä nöyräst kättää.

20001113 Joko taas täs...

Puhun sitä, puhun tätä enkä kommentitta jätä, mut ei sitä ykskään siedä -heit ei hömpötyksiin viedä. Ajattelen, tää on mulle kosk en ymmärretyks tulle, härnäilen vaan kiukuis heitä -marhaamalla syrjäteitä. Tuskani ma kyllä tiedän itseäni heikost siedän, konflikteja esiin kerään -väittämiini turhiin herään. Joko taas täs kuilu aukes pidätelty pommi laukes, ehdottomast se on väärin -moitteisissa taasko häärin. Näistä kertyy kuormaa reppuun valjakkuutta lisää heppuun, entisest jo askel horjuu -pitäis kiusanteot torjuu. Itse vastaan tekosista likaisista sekoisista, ellei taju hävii kopast -jarrupoljint, löydy topast.

20001113 Eihän sättii kestä...

Nyt taas selitysten vuoro haitoista kun, jopa kuoro, pahaltuulel vallan annoin -kitkeriä esiinkannoin. Yksinään kun pyhäpäivän esiinnosti jälleen näivän, miksi tätä pitää kestää -eik vois yhteyksil estää. Mut kun ollaan erimieltä perusteista, lähtein sieltä, saisko suuta edes avail -arvotusten alkeit tavail. Eihän sättii kestä kukaan lähtemättä juttuun mukaan, seuruuna taas pahamieli -nostettuna esiin pieli. Itse tässä kaiken alan lohkahiksen ärseest palan, juuri tuolla moitinnalla -kosk oon vähieni alla. Jokaisel se oikuus olla kotona, tai kartanolla, eikä siihen pitäis puuttuu -olletikaan, tuosta suuttuu.

20001113 Miksi ihmees...

Selitteitä riimeis annan pientä hätää tunnos kannan, koska olen ihan juro -enkä ehyyt kasaan kuro. Voima loppui vuottenmyötä nyt ei jaksa tehdä työtä, avuttomaks koen kulun -tiedän vähyyteni sulun. Aikaansaanneis selvin näitä tulehtumain oloinpäitä, joku portti pitäis löytää -huomiseen kun taidoit töytää. Miksi ihmees hermost pauhaa eikä löydä olol rauhaa, peräst kuiten juttuu katuu -särkenyt taas joiden satuu. Pitäis muistaa olla hiljaa vaikka pajut tekis siljaa, tuiskimatta äreisissä -sietomieltä, päreisissä. Tokko tuohon apui löydän puhdistais et kiukuist pöydän, sama pieni kade varttuu -ukon raiveleihin tarttuu.

20001113 Vainkin ma toisia...

Ei ole helppoa nähdä sit vikaa josta on tullut nyt päivien likaa, tarmo kun valunut täydesti ojaan -pelkkihin rutiinein nykyisin nojaan. Syytöksil raatelen omaani mieltä kaikkinen saastahan kertyilee sieltä, laiskuus ehk iloni täytisest tappoi -omaansa harmaata, sijalle lappoi. Virheitä yritän riimeillä peittää enennän tekoa, alkaa jos keittää, pahoja sanojain eniten moitin -tuolloin kun suutani tarpeetta soitin. Vainkin ma toisia avuksi tarvin lähtemät nolliksi itselt kun harvin, onnetont tällainen myttynä olo -pakahtaa sielua, elämänkolo. Ymmärtää annan, tää leikkiä pelkkää kupliva tunto mul riemua helkkää, toki voi sellailkin käsittää jutun -jos täysin unohtaa, omansa sutun. Ole en seuraista laatua yhtään kelkkasta viluisna joutuilen nyhtään, ihan tuot toivoa metsään en viskaa -joltakin kantilta kestoa riskaa.

20001113 Onko siis kaikki se...

Ilo ois elämää riskaava voima ei tämä nykyinen, tuntojensoima, näin ei kyl huominen käsillään kanna -henkistä pykytyst tippaakaan anna. Ellen mä tarmooni lähajois töytää yhäkin syvemmält itsensä löytää, riimitkään nosta ei langennut tippaa -vieläkin etäämmäl saavutteist vippaa. Onko siis kaikki se valunut hukkaan joka loi elämän pienesti kukkaan, antaen tyytyä ahtaisel rinnal -nostaen yrityst innosti pinnal. Jos sitä hallitsis paremmin kielen rauhaiseks rakentais samalla mielen, mutta kun välillä paukkua antaa -vastuunsa epäillen huomiseens kantaa. Kunpa ei aiheita ilkeilyyn oisi paremman puolensa pramille toisi, väitätkö, mulla ei sellaista ole -rukkiain kuunansa, taidommin pole. Tuhannet riimit oon vääntänyt tuosta etten voi surutta huomiseen juosta, olen kuin, omani oisivat tyhjää -pelkillä raunioil äijä vain nyhjää.

20001113 Silloin kun lataus...

Ihminen itselt jos kaiken sen torjuu pakosti kiusoissa omissa horjuu, ei tule yksikään henkiseks pöngäks -kaikkinen tällailla, masennushöngäks. Pian ei jaksa ees himpusti puuhii alkaa vaan enemmän tukkoisis luuhii, siinä kun vielä noit läheisii sättii -oleman esteitä kuormakseen mättii. Silloin kun lataus purkuunsa vuottaa ernäistä hämminkii tietysti tuottaa, mikä mut tällaiseks käpräkäks kiskoi -yhteisten poluilta, sivuhun viskoi. Tietysti arvailen, entisist johtuu ei tule hiljaisel, puheiselt lohtuu, juhlatkaan nosta ei tunnelmaa pintaan -ahtaut lisää vaan, rutistust rintaan. Kuvitemörköjä pelkkiä sulla helposti voisit sä ilommaks tulla, ottaisit päiväsi hymyillen vastaan -sitten jo aika se tuutisi lastaan. Yrittää parhaansa jokainen koittaa elämäntaitoa haltuunsa voittaa, luottaen tulevain antamaan tietoon -juurikin, että sais kestävyyt sietoon.

20001113 Sellainen kipeys...

Ei ole helpointa virheitään myöntää laskua itsensä suuntahan työntää, monest vaan kantti on muruina silloin -ärsytyskynnys jos alhaalla milloin. Lataus valmiina, odottaa purkuu juuri se ähky, on nimeltään surkuu, hetkistä kiinni tuo, rupeemanmäärä -toimena ehdoitta perusteelt väärä. Kipeänkynsissä eihän sit hoksaa milloin ne fiilikset katkoiksi poksaa, että sit pitääkin naamaansa aukoo -virheitä, toistensaperästä laukoo. Sellainen kipeys rutistaa mieltä ei lähde helposti irtohon sieltä, vaivainen olo kun omansa ottaa -itseistä tuntoa palleaan mottaa. Nyt minä muutun, ja iloiseks rupeen koen kuin toisetkin, huomisenupeen, antakaa anteeksi tyrskyinen tunto -vihoja sylkevä, pistoinen kunto. Riitaisenmainetta yhäkin pelkää ihminen olonsa häkkihin telkää, ellei mun kanssani jaksele kukaan -ottakaa torsona siltikin mukaan.

20001113 Kymmenet syksyt kun...

Erhe on minussa, sen kyllä myönnän itseni alttiiksi kipeisiin työnnän, jospa täs paperil selviäis syitä -mikä tuo laittaakaan mallaamaan kyitä. Aina jos toinen on riittävän lähel ärseetä puoltani viskailen nähel, miksi en saisi täs laillani sanoo -hiljaisest jälkeenpäin, anteeksi anoo. Onhan ne hauskani yhäkin täällä pilvisel poudal, ja myrskyisel säällä, joka ei huomaa tuot, erheessä varmaan -en ole liitossa, arkisen harmaan. Silloin kun riimejä raapustan kasaan henkinen puolikin pyrkeilee tasaan, omaa ei väistämist hituukaan näissä -elämänarvojen, tuntemainpäissä. Kymmenet syksyt kun viettänyt yksin arkaahan kudelma ois käsityksin, nololle antakaa omansa osa -yhteisest täydestä, lutussa posa. Raakileeks jääty on syvässä mieles toden on totta, tääl nujutaan pieles, mitä täs aatoksii esille laittant -omaani surua samalla taittant.

Pentti Pohjola 20001113 (20001113) o pentti.pohjola@pp2.inet.fi o PP kotisivu