20000908 Hermostust

20000908 Ihan vain pelkästi...

Riimienteko mua yhäkin ohjaa muilla kun suunnilla, hommat ne pohjaa, -erehdyslaatuista, tekemäin aina sikspä en vihreännappia paina. Omistussuhteetkin, ympyrä, nolla keveetä luulisi tällensä olla, vainkin on riittänyt huolia joukkoon -edemmäs kuntoisist jatkuvast poukkoon. Ihan vaan pelkästi nyhjissä töllään kipeänvyötäni siltikin höllään, enpähän satuja tahtoiskaan luoda omii vaan niukkoja valohon tuoda. Ulkoinen merkitys täydesti puuttuu asiat ääriinsä säädöissä juuttuu, elämänpyörää vaik vimmatust värvää ilojenosuutta siltikin tärvää. Kovasti tahtoisin määräillä sanoil vaikka en vähimmäst itsekään hanoil, absurdintuntuista liikkeinen puoli -utopistsuunnasta, kärjekäs nuoli. Hahhah kun hauskaa tää vanhuudenroppi sielussa luullusti sellainen soppi, juttujain kaivelen pieluksein alta enpäkä tarkistaa jälkehen malta.

20000908 Eivät mieti...

Vaikeaa on tulla toimeen elo kun se laittaa poimeen, kiivas kieli syöksee sanoi ei saa lukittua hanoi. Ärsyttävä tietyst olen parhaimpia jalkoin polen, yksinäisen tunnusmerkki -katumuksenkupist lerkki. Nurmikoita koton vahtaan jäljenjättöi tehost vahtaan, haravalla koitan ehoo -sanoma, se eihän tehoo. Kiukuttavat pyöräinpainot niskahan saan luullust vainot, -sul ei oikeutta määräil vähänvähää, omiis kääräil. Toki tajuun tuonkinpuolen itsestäinhän palan vuolen, uskaltaissa lärvii aukoo omii totuuksiain laukoo. Eivät mieti samal lailla -kiihtymääkin ovat vailla, anteeksanto teoil tarpeen saatais vänkäykset arpeen.

20000908 Tuumailtu utkasti...

Suutansa soitellen, aatosta vailla onkin jo etäällä, unkeellismailla, takaisinpääsyä arkiseen varttuu jokaiseen syöttihin takuulla tarttuu. Muistellen iloja vuosiensaatos silloinkin tais olla muassa paatos, koskpa ei konkreettist enempää miellä yksikseen tarpoilee autiol tiellä. Hymyilyntaito on uppoillut suolle -aikanaan vilkuiltuu, perähän tuolle, totisentorveks kun äijäinen rupes kaikkinain lataus silloinhan hupes. Tuumailtu utkasti mennyttä matkaa -aateltu sitäkin, kuinka täst jatkaa, hämäräntakaa ei selvillä suunta oisko jo pikaakin, tehtävä muunta. Luottamus yhäkin ihmiseen säilyy haaveittenhaituvii pienesti päilyy, ihan vaan tervyyden kapealt saralt -enempää ootakaan, eläjält aralt. Hauskuutta hakien jännitys kestää metkaisuus mielessä, suruja estää, nuoruudenajasta kaipuuta riittää olleista hyvistä ansaitsee kiittää.

20000908 Läpskäyttäin kännyjään...

Yksillä keinoilla hapuaa tyhjää -anheetonsorttisis, kun sitä nyhjää, ei edes muistaisi vauhtia vaatii -hitaille haaveille piirusteet laatii. Onnella täällä ei tekojenmäärii jossakin muualla luullust se häärii, antaen apetta tulisil mielil -koukerosorvuuta, runoisil kielil. Vanhalle arki on faktaa se aivan keralla useenkin säryn ja vaivan, mitäpä tuollaissist lösyään rupeis paremp jos sietämään kremppojaan rupeis. Haluja monia viirailee pollas eivät vaan tippaakaan, ohjailunhollas, niitä saa sulloa useeseen säkkiin joita sit pinoaa, menneittenhäkkiin. Läpskäyttäin kännyjään, ilolle merkiks ehkäpä kuvitteet rupeilee herkiks, mielkuvain maassahan ainainen kesä sinnehän sointuisi orvolle pesä. Aurinko lämpöään heittäisi mukaan vilua tuntis ei varsinkaan kukaan, portsuinen pöytä ois oottamas tuolla siellä sais läskiä leivälle vuolla.

20000908 Ei ain aikaa...

Kehnouttain tässä kadun särjen monen nätin sadun, hermostuksest, kengäs kivii en saa parhaimpiain riviin. Menemättä mielenmukaan ärheisiä sekaan sukaan, tolvanaksi itsein aistin unohtaen kivainmaistin. Römeltely mulle tuttuu siinä nunnittelen nuttuu, henkisiltäin olen heikko pahimmoillaan lähes peikko. Useasti otan yhteen raiskimalla saadun lyhteen, jota tulis taidoin vaalii -myöntymiä, puoleens haalii. Totuutta en aina kestä meikää vaikee puhdoks pestä, resuajan tietä kuljen omantunnon häkkiin suljen. Ei ain aikaa sanoi miettii senpävuoksi, haitantiettii, osaamatta ottaa opiks -löytää nöyryys, saaden kopiks.

20000908 En mä kelleen...

Sisarukset mulle tärkeet orvon painavuutta särkeet, yksin meikäl sudenluonto eikä suju vähää juonto. Toiset ei mun neuvoi kuule -oikeisiksi niitä luule, huolihan se syntyy siitä ettei kelleen malliks riitä. Polul usein poikkipäisest -alimmaiseks painis jäisin, sanomissain usein puikkoi johkunsuuntaan tehden tuikkoi. Kulmikkuuttain vaikee mieltää -saati, jostainseikast kieltää, impulssien varas venkaan monen, siedonpuolta renkaan. En mä kelleen kaunaa kanna vaik en väitteis, myötenanna, harvpa tuntee tämän ukon -ratkaistakseen, osat tukon. Niukka sielu, vähäs kehos haasteisena kehnost tehos, ehyymmist silt ohjeit vuottaa kaikkeuden sanaan luottaa.

Pentti Pohjola 20000908 (20000908) o pentti.pohjola@pp2.inet.fi o PP kotisivu