0618 Aina ei neuvomme...
Kyllähän omista puutteita löytää
turha siit muita on muikoilla,
useinkin happamen tiellänsä löytää
älytönt sellaisest tuikoilla,
joku vaan aatellut omansa toisin
mielestään sellaisen rutistain,
ihmepä äijä mä törselö oisin
pelkästi päätäni pudistain.
Aina ei neuvomme ennätä peril
useinhan juttu on silleen niin,
heitoiksi jäävät ne omille keril
luukut kun paiskaa nuo toiset kiin,
murtuneenmieltä ei tarvitse raahail
otetaan onkeemme ohjeet nää,
ärseänoloista väkiste kaahail
pollaripaikkaan jo hitossa jää.
Muutosta saanee tuos edessä varttuu
onni jos kötkyttää tännepäin.
silloin sen sakaraan pirteenä tarttuu
ilmottain, paitsi mä yhä jäin,
haaveitten ruusua hakea passaa
vaikka se hikeä otsaan tois,
yksinäänolo kun pirusti rassaa
reimukas lievike kaveri ois.
0618 Miksi sit kirjaakaan...
Miksi sit kirjaakaan omia menoi
niinkuin se suurikin hyöty ois
ainahan tulee noit uusia tenoi
eikä ne vanhatkaan mielest pois,
oravanpyörässä hulluinta jatkaa
kaatuupi varmasti ojahan
yhäkin tällainen sielua vatkaa
pääsisi oikeitten nojahan.
Ihmisen osa on, yrittää mennä
vaikka ois kannoissa rakkoja
siipiä vailla ei todella lennä
henkisten pelkkiä pakkoja,
riipomal filttiä enemmän korviin
löytäiskö levon ees silloinkaan
kalikkaa laittaisi yhäkin sorviin
eros ei kaikesta milloinkaan.
Tarvetta riimeihin jos sitä piisaa
annetaan vauhtia siit vaan hei
miettelytarpeeseen yhäkin viisaa
ukon se mukanaan väkist vei,
eihän kyl tiliä koskaan näil saada
senhän jo järjellä snaijaa juu
vaan ei se venettä enempää kaada
mukahan kaveriks joskus tuu.
0619 Miksi ei jarrut ne....
Suru on tuttua aikojen takaa
piennä jo poikana saatua,
fillaril ajo ei vähääkään vakaa
törmäten mäes ja kaatua.
Miksi ei jarrut ne toimineet yhtään
vaikka muk korjattu juuri nuo,
romua kotihin joutuilin nyhtään
hätä ol sielussa suuri tuo.
Koivusta vitsa, ja kipeetä pyllyl
isä hän sillailla aatteli,
olipa aihetta surujen myllyl
vastuu kun poikasta saatteli.
Tajukin pimeni rysäyshetkel
sitä vaik yksikään uskois ei,
piiska kun viuhuili takamusretkel
oikuuden uskon se hiiteen vei.
Vääryys siin tapahtui rajusti aivan
yhäkin homman sen muistan tään,
olinhan kolhuilla, naarmuilla vaivan
pyörän kun romujen alle jään.
En olis arvannut tuollaisen tuloo
aattelin nauttia ajosta,
mielin niin ahnaasti ohjailun suloo
tietämät yhtehenajosta.
0619 Uhrailumieltä ei...
Kirjoitan itselle riimienvuorta
henkeni hajonnan esteeksi
tuntemat tippaakaan ärtyisäks kuorta
pikemmin, ehdoitta kesteeksi,
yksinään astellen hiljalleen sivus
tarkoitus joistain viel luopua
höpsöä olishan riippua vivus
kuplienpaljoista juopua.
Mua ei tarvitse yksikään toinen
sen olen huomannut aikoja
hieman kyl palelsi sielua moinen
aatellen nykyisii kaikoja,
olo on useinkin toimista tyhjä
lastut ei lentele sammosta
pakkoinen tulema, hallussa nyhjä
kestäis vaan etäällä kammosta.
Uhrailumieltä ei ukolla riitä
väsymys estää sen pakolla
enkä myös aiheetta jelppoosta kiitä
mieluummin survaisen lakolla,
haittani ovat nuo kuormienmäärät
joitapa reppuhun mätetty
useinkin aikeeni täydesti väärät
tontilleen pappara jätetty.
0619 Miten sais rentoa....
Kiusaantuu helposti ulkoisiin juttuin
niitähän aina on tarjolla
tällailla mättäytyy omihin suttuin
rauhaisankaipuunsa varjolla,
ykskään ei tarkoita haittana olla
senkin sen oivaltaa tietysti
usein vain horjuilee sisäinen holla
ettei tuot olekaan pietysti.
Miten sais rentoa elämänkulkuu
leikiksi laittaen haitat nuo
kohdalta siirrellen edemmäs sulkuu
että ois paisteista päivä tuo,
henkinen heikkous tällaiseen johtaa
etenkin laiskalla mielellä
puljaaja vastukses rohkeesti kohtaa
myönteisii sanoja kielellä.
Hillitön halu, et määrätä pitää
kontturit paiskaavat alassuin
ehyysti sietäisi toiveitten itää
leppeine keinoineen monin muin,
jospa viel palkintopallille ehtis
nyökkäämään läheisil kiitosta
siitä sit aidointa uskoa lehtis
tekemään toisihin liitosta.
|